Top Social

Image Slider

Joku halaa aina

lauantai 27. syyskuuta 2014

Tulevaisuuskriisi ei ole ottanut helpottuakseen sitten viime raportoimasta, päinvastoin. Kaiken panikoimisen keskellä onkin ollut elintärkeää saada huomio silloin tällöin harhautettua päivän polttavista kysymyksistä ihan muihin juttuihin. Suurkiitokset kuuluu naapuriin muuttaneelle kaverille, jonka kanssa on vietetty jo useampi hetki teen ja LP-levyjen parissa ja hajottu maailmalle. Hyvää settiä on ollut myös melko ex tempore -matka Lahteen ja kalenteriin vakiintuneet lounastreffit opiskelukavereiden kanssa.

Kaikista suurimmat propsit kuuluu uudelle harrastukselle. Aloitin pari viikkoa sitten brasilialaisen jujutsun peruskurssin, ja ainakin tähän mennessä on ollut huippuhauskaa. Parhaimmillaan neljä kertaa viikossa voi unohtaa stressin ja mennä halailemaan kanssatreenaajia. Ilolla olen huomannut, että yhden käden sormilla laskettavista painikokemuksistani on sentään jotain pieniä neuronikytköksiä päässä vielä jäljellä, ja pitkästä aikaa liikkuminen tuntuu muutenkin mielekkäältä eikä vain pakolliselta kunnon ylläpitämiseltä. Bussissa matkalla treeneihin ehtii edistää kandilukemistoa, ja salille vievä käytävä on jotain niin jäätävän hienoa, että sehän piti ikuistaa myös Instagramiin. Saa nähdä, mitä tästä harrastuksesta tulee vai tuleeko mitään, mutta nyt olen siitä kyllä niin täpinöissäni, etten malta housuissani pysyä.

Opiskelijan klassikkokriisit, osa 1

maanantai 22. syyskuuta 2014

Vaihdossa meni tulevaisuudensuunnitelmat vähän uusiksi, kun tajusin etten haluakaan noudattaa plan a:ta. Tai siis eihän ne mitään uusiksi menneet, sillä mitään uutta konkreettista ei tullut tilalle. Niinpä nyt ollaan heiluteltu jalkoja vähän tyhjän päällä, pilattu päivä keskustelemalla kandiohjaajan kanssa tulevaisuudensuunnitelmista, ärsyynnytty, rauhoituttu, ahdistuttu ja yritetty hyväksyä, ettei aina kaikkea voi aina tietää etukäteen. Joskus tekisi mieli opiskella varmuuden vuoksi kaikki mahdolliset sivuaineiksi kelpaavat kokonaisuudet ja joskus on taas pallo hukassa pelkän pääaineenkin kanssa ilman konkreettista horisontissa siintävää tavoitetta. Kuten ehkä huomaakin, en ole mikään luonnonlahjakkuus epävarmuuden sietämisessä – maailma kaatuu, kun en tiedä, mitä teen kolmen vuoden päästä.

Hyperventiloinnin lomassa yritän kovasti huomauttaa itselleni, että eiköhän tässä vuosien varrella jotain inspiroivaa ajelehdi nenän eteen, kunhan pitää vaihtoehdot auki. Ja niitähän tässä toisaalta riittää, kerrankin kun ei voi tarvitse sulkea mitään ovia! Tänään eksyin huvikseni selailemaan harjoittelupaikkoja ulkomailla, ja jänniä juttuja sieltä muutama löytyi, pari oman alan puuhakettakin. Se antoi toivoa: voihan tässä käydä niinkin, että paniikinomaisesti joka suuntaan pälyillessään törmääkin johonkin uuteen ja jännään, joka ei uraputkessa olisi koskaan tullut mieleen? Ja hei, jos en muuta keksi, niin ainahan tässä voi karata Berliiniin pätkätyöläiseksi johonkin epämääräiseen hipsterikuppilaan! Vanhemmilta ei ehkä aplodeja satelisi, mutta cooliuspisteitä ei kävisi kieltäminen.

Manse love

perjantai 19. syyskuuta 2014

Joskus Tampere tuntuu tosi pieneltä, siltä että jaksaako täällä vielä vuosikaupalla, vai pitäisikö lähteä isoon maailmaan. Akuutti apu siihen on ilmiselvästi käskeä joku ulkomaalainen kaveri turistiksi käymään. Kävin tänään entisen kämppiksen kanssa Pyynikin näkötornissa (ensimmäistä kertaa, hävettää myöntää) ja kierrätin muuten vaan kaupungilla, näytin Kehräsaaren, Ratinan ja Vohvelikahvilan. Päivä oli mitä kaunein ja kuvasin pitkästä aikaa. Tuli mieleen, että just tänään en vaihtaisi Mansea kyllä mihinkään. 

*** 
Today I loved Tampere.

Teipit seinillä

lauantai 13. syyskuuta 2014

Seuraan uusimpia trendejä tyylilleni uskollisena noin viisi vuotta jäljessä. Ensimmäisen washi-teippirullanikin sain ostettua viime viikolla. Ensi töikseni teippailin parit kortit työpöydän ylle koulutehtäväsessioita inspiroimaan, ja sen jälkeen teki mieli liimailla mustavalkoraitaa joka puolelle kämppää. Tähän asti olen onnistunut vastustamaan kiusausta.

Muuten koti alkaa jo näyttää kodilta, etenkin nyt kun täällä on jo sänky huoneen nurkassa kyhjöttävän epämukavan patjan sijaan. Päiväpeittoon pitää vielä investoida, ja pöydän päälle on haussa jonkin sortin juliste seinää somistamaan. Itseni tuntien olen ylpeä, jos nämä rästit saan suoritettua ennen joulua. Olen haaveillut viime aikoina myös lepakkotuolista, se olisi kevyemmän näköinen ja sopisi tänne astetta paremmin kuin roskalavakohtalolta pelastettu nojatuolivanhus. Kysymys kuuluu vain, mikä sen mukavuusaste on, sillä en ole itse päässyt koskaan sitä koeistumaan. Jos ruudun toiselta puolelta löytyy kokemusta, arvostaisin vinkkiä!

Kaiken kaikkiaan tuntuu mukavalta keskittää pitkästä aikaa energiaa kotiinkin nyt, kun lähitulevaisuudessa ei siinnä äkkinäinen maisemanvaihdos. Samalla se on kuitenkin kovin uusi tilanne, josta olen vieläkin hämmentynyt. Tosiaanko täällä nyt ollaan seuraavat vuodet?

***
I bought washi tape and had the urge to tape everything possible. I managed to leave it at the cards on top of my desk but it did take some self control. Otherwise the flat starts to look like a home. It's nice but at the same time I'm a bit confused about the idea of staying here for the next years to come. Am I really not going anywhere for a while?

Corgi love

maanantai 8. syyskuuta 2014
(c) ninawanco

Olin 6-vuotias, kun meille tuli koira. Arttu ei välttämättä ollut just niitä penaalin terävimpiä kyniä mutta aina yhtä maailmaasyleilevä ja hyväntuulinen. Herra siirtyi autuaammille metsästysmaille kunnioitettavassa 14 vuoden iässä, ja siitä lähtien on perheessä vallinnut krooninen kaveri-ikävä. 

Tässä on aina ollut selvää, että jossain elämänvaiheessa minulla on koira, eikä mikä tahansa vaan tietenkin Artun jalanjälkiä seuraten corgi. Yksinasuvana opiskelijana se ei kuitenkaan ole ollut millään tavalla prioriteettilistalla: arvostan vielä liikaa vastuuttomuutta ja aamuisin säästettyjä vartteja, jotka menisivät hurtan ulkoiluttamiseen. Jotain tässä on kuitenkin tapahtunut, sillä viimeisen parin viikon sisään tajuntaani on iskenyt hetkittäin akuutti koirakuume. Kuinka paljon elämänlaatua parantaisi tuollainen jaloissa pyörivä, kroonisesti hyväntuulinen taistelupatonki?

Helpotan pahennan ikävää seuraamalla instagramissa Nina-corgia. Sydän sulaa noita kuvia katsoessa.


I've always known I want to have a corgi at some point. It's not very actual though given that I live alone and appreciate my carefree student life too much for now. Even still I've surprised myself in the past few weeks by missing that happiest (although not the brightest) furry face a lot. Following @ninawanco on Instagram doesn't really help. 

Maukasta väriterapiaa

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Syksy toi tullessaan himon juureksiin ja oma keittiö innon tehdä juuresinspiraatiolle jotain. Viime vuoden tapaan päätin aloittaa suosikistani punajuuresta. Hyvältähän se maistuu, sitä ei käy kieltäminen, mutta parasta on kuitenkin se väri. Joka puolellehan se roiskuu mutta mitäs sitten – tiskaaminenkin on paljon kivempaa, kun pesuvesi on pinkkiä. Juurekset toimii nyt myös siksi, että yritän kouluttaa itseäni taas tavoille kylvettyäni rahaa vaihtovuoden aikana sinne tänne. Punajuurikeitto pienelle armeijalle ei maksa juuri mitään, ja laiskalle kokkaajalle siitä riittää pieni ikuisuus. Ja se väri!

Kätevänä emäntänä tässä eräänä päivänä myös sämpyläsatsin pakastimeen, ja kun niitä punajuuria yhä pyöri näkyvillä, surautin samalla punajuurihummuksen Kokit ja Potit -blogin mukaan. Ohjeeseen ei tosin tullut tahinia, joten liekö tämä nyt pikemminkin pelkkä punajuuri-kikhernetahna, mutta erinomaista siitä tuli joka tapauksessa. Sitruuna ja valkosipuli piristivät makua kivasti, ja saanko vielä hehkuttaa väriä?


Simppeleistä simppelein punajuurihummus

200g punajuurta
1 prk kikherneitä (esim. 380/230g)
1 valkosipulinkynsi
2-3 rkl sitruunamehua
1-2 rkl oliiviöljyä
suolaa

Keitä tai paahda punajuuret kuorineen uunissa. Jäähdytä, kuori ja pilko kulhoon. Lisää huuhdellut kikherneet ja muut ainekset joukkoon ja surauta tasaiseksi tahnaksi. Maista ja säädä maut kohdalleen.

Ps. Ruokakuvaus, tuo murheenkryyni, vaatii selkeästi vielä treeniä. Kyllä minä vielä jonain päivänä otan oikeasti hyvännäköisiä kuvia syötävistä asioista!

***
Beetroot, my favourite! It tastes awesome and even better, everything turns bright pink or fuchsia. Doing the dishes is much cooler when the water is pink.

Parasta maailmassa

maanantai 1. syyskuuta 2014

Tiedättekö sen fiiliksen, kun treenien jälkeen istuu bussissa tai kävelee kotiin, eikä kerrassaan voi lopettaa itsekseen virnuilemista, sillä maailmassa ei ole mitään parempaa kuin enforfiinihumala? Ennen vaihtoa pääsin siihen olotilaan parhaimmillaan aika useinkin krav magan jälkeen. Kunnon hikitreeniä, välineisiin potkimista tai vaihtoehtoisesti matossa möyrimistä. Herranpieksut sitä jälkihien määrän kanssa korreloivaa ylitsevuotavaa energiaa, vaikka just on kaikkensa antanut.

Vaihdossa ei moista hurmosta ihan liikoja näkynyt – oli parempaakin tekemistä kuin huhkia puntilla ja treeneissä, eikä se nyt vaan ollut yhtä kivaa. Loppukesästä en tehnyt enää sitäkään vähää.

Tänään kävin sitten koulun alun kunniaksi jumpassa kyykkäämässä ja punnertamassa ja oooh! Aivan samoihin sfääreihin en päässyt kuin rakkauslajitreeneissä, mutta kyllä, endorfiinit ovat ehdottomasti täällä taas! Niin että sitä mä tulin tänne sanomaan: Ihanaa kun tuntuu taas tältä!

***
After one year of practically no excercising I fell in love with training again today. At least temporarily.