Top Social

Image Slider

2015 pähkinänkuoressa

keskiviikko 30. joulukuuta 2015
Niin sitä vaan taas yksi vuosi alkaisi olla pulkassa. Jälleen ollaan tärkeiden päätösten äärellä (Mitä ginidrinkkejä sitä uutena vuotena joisi?), mutta sitä ennen taitaa olla vuosikatsauksen paikka.


2014 päättyi vaihtovuoden jälkeiseen sopeutumistahmeuteen, ja samat tunnelmat jatkuivat koko alkuvuoden. Talveen toi valoa vuoden paras opiskelijatapahtuma eli akateemisen kyykän MM-kilpailut sekä rutiinien löytyminen arkeen ja opiskeluun – sanokoot spontaaniuden puolestapuhujat mitä vain, itse olen vannoutunut rutinoitumisen ja säännöllisen arjen kannattaja, ilman niitä muuttuisin tuota pikaa Ellun kanaksi.


Rutiineista huolimatta kevätlukukauden kurssit pyörivät sentään sen verran joustavasti (ts. niiden suorittamista saattoi lykätä hamaan tulevaisuuteen), että ehdin viettää alkuvuoden tiiviisti elämäni rakkauden brassijujutsun parissa. Onkiniemen salista tulikin lähes toinen koti, ja painiakkojen kannustamana kokeilin elämää mukavuusalueen tuolla puolen treenimäärien, leirien ja elämäni ensimmäisten kisojen kanssa. Parhaina aikoina paini buustasi onnellisuusastettani entisestään ja pahimpina päivinä juuri endorfiinihuurujen ja treenikavereiden ansiosta jäi pelihousut repimättä.

Blogi vietti motivaatiopulassa hiljaiseloa pari kuukautta. Sinä aikana ahkeroin kandin kasaan, järkkäsin into piukeena synttäribrunssin (josta en ottanut kuvan kuvaa todistusaineistoksi! En ole vieläkään antanut itselleni anteeksi) ja menetin sydämeni porukoiden uudelle ottopojalle, maailman hurmaavimmalle welsh corgille.

Toukokuussa käväisin myös siskonpojan 1-vuotissynttäreillä Saksassa. Pikavisiitti vaihtovuoden menomestoille tuntui aivan liian kotoisalta juuri, kun olin päässyt hieman Suomeen sisään, ja olisin oikeastaan halunnut jäädä siltä istumalta germaanimaahan.

Vaan takaisin oli tultava paiskomaan töitä ja suorittamaan keväältä roikkumaan jääneitä kursseja. Kesä-heinäkuuhun ei oikeastaan juuri muuta mahtunutkaan, ja kuukauden treenitauko hajotti pahasti. Alkukesä meni paksussa hernerokkasumussa, ja sitä suorittamisrumbaa en halua toistaa kyllä enää koskaan.

Heinäkuun lopulla karistin jälleen Suomen pölyt ja aloitin puolen vuoden harjoittelun Wienissä. En ollut valmistautunut reissuun henkisesti juuri laisinkaan mutta solahdin silti Itävaltaan kuin kala veteen. Ensimmäiset pari kuukautta leijuin käsittämättömässä zen-tilassa: kesän stressi katosi itsestään, tutustuin kaupunkiin, aloitin taas bjj:n paikallisella salilla ja yritin selvitä järjettömistä helteistä hengissä. Päällimmäisenä tunteena olin täydellisen onnellinen asuessani jälleen saksankielisessä maassa ja vieläpä niin ihanassa kaupungissa.

Syksyllä arki palautti haahuilijan maanpinnalle. Suoritin töiden ohessa pari kurssia äärettömän nihkeästi mutta lopputuloksena sain vihdoin kandinopinnot kasaan (neljän ja puolen vuoden opiskelun jälkeen, heh...). Loppusyksystä sain siskon ja pari Suomi-neitoa vieraaksi ja kyläilin itse Budapestissa. Arkeen uppotumisen jälkeen kaupunkilomailu ja kaduilla haahuilu muistutti, kuinka onnekas olen saadessani asua hetken Keski-Euroopan ytimessä.

Joulukuu on mennyt visiiteistä toipuessa ja voimia kerätessä. Kipaisin taas siskon luona viettämässä itsenäisyyspäivää. Samalla reissulla ehdin yhdeksi illaksi myös Mainziin fiilistelemään vaihtovuoden maisemia lempparipaikalliseni seurassa ja totesin, että siinä on loppujen lopuksi kyllä tosi kiva kaupunki.

Yleisemmin loppuvuoden teemana on ollut kaikenlainen pohtiminen, itseensä meneminen ja pieni eksistentiaalikriiseilykin. Kipuilusta ja vaikeista oloista on ollut kuitenkin hyötyä, ja nyt tuntuu, että olen päässyt oikeille jäljille niin itseni kuin tulevaisuudenkin suhteen. Tuleva vuosi on mukava aloittaa järjestetyillä aivoituksilla.


Odotan vuotta 2016 innolla ja jännityksellä. Wieniä on onneksi vielä kuukausi jäljellä, minkä jälkeen aikomuksena on tahkota kevään kursseja hiki hatussa ja ottaa Tampereesta ilo irti. Mikäli kaikki menee kuin Strömsössä, on sitten aika siirtyä aivan muihin juttuihin. Kutkuttavaa!

Elämänmuutos ei koske toivottavasti pelkästään ulkoisia puitteita, sillä olen kehitellyt päänsisäistäkin projektia. Aion nimittäin olla tyytyväinen omaan elämääni – ehkä jopa onnellinen, jos nyt aivan villiksi heittäydyn. Olen koulinut itsestäni tavattoman lahjakkaan stressaajan, mutta elämästä saattaisi saada vähän enemmän irti, jos eläisi nykyhetkessä eikä miettimällä ensi viikon tehtävälistaa. Nyt on siis korkea aika potkia alter egoni Stressi-Erkki pihalle. Samalla ajattelin opetella tajuamaan, että voin oikeastaan olla tyytyväinen elämääni ihan sellaisenaankin.


2015 ei ole ollut elämäni paras vuosi, jota jälkeenpäin muisteltaisiin pelkillä kultareunuksilla. Se on ollut kuitenkin kaikkien töyssyjen, nihkeyksien ja jumien jälkeenkin (ja juuri niiden takia) huikean tärkeä. Maailmasta, tai ainakin Euroopasta, on tullut hurjasti pienempi ja elämästä paljon jännittävämpää. Kaikista parasta on tunne siitä, että tiedän vihdoin, mihin suuntaan mennä ja taidan jopa olla tarpeeksi rohkea askeltaakseni sinne päin. Katsotaan sitten vuoden päästä, kuinka pitkälle on päästy.

Kohmeessa

maanantai 28. joulukuuta 2015

Välipäivät porukoilla. Siinä sanayhdistelmässä tiivistyy mittaamaton määrä laiskuutta ja ei-minkään tekemistä, syömistä lukuun ottamatta. Pellossa on eletty siihen malliin, että tässä eräänä päivänä kaipasin lenkille ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen. Olin varmaan alitajuisesti tiedostanut riskin jo etukäteen, sillä lenkkarit oli tietenkin jäänyt pakkaamatta. ("Jos ei ole lokakuun jälkeen kiinnostanut, niin ei tuskinpa tässä kahden viikonkaan aikana.") Liikunnan ilo korvautui sitten vielä yhdellä satsilla joulukakkua ja Budapest-konvehteja.

Välipäivät on relaamisen kruunaamattomia kuninkaita. Kukaan ei paheksu eikä morkkis iske, loikoilee sohvalla ja tyhjentää suklaarasioita niin monta päivää putkeen, että laskuissa menee sekaisin. En edes oikein tiedä, mitä olen siellä sohvan pohjalla tehnyt. En ainakaan lukenut kirjaa, sillä mielenkiinto ei ole tänä vuonna riittänyt sisustuslehteä vaativampaan sisältöön, ja televisiokin on ollut aika usein kiinni. Väliäkö tuolla, sisäinen laiskiaiseni on viihtynyt mainiosti ilman nimellisiä aktiviteettejakin. Pitäisipähän ainakin tammikuulle riittää virtaa tämän nollaamisen jälkeen.

Sen verran tuli sentään aktivoiduttua, että kävimme tallustelemassa pitkin Pohjanmaan alavuutta. Tämän joulun lumitilanteesta saati muustakaan talvisuudesta ei toki tarvitse kertoa tarinoita jälkipolville, mutta tänään oli niin kaunis kuura, että potentiaalinen ulkosuomalainenkin herkistyi. Onneksi perhe on jo tottunut kaikenlaisiin hömpötyksiin ja katseli korkeintaan olkaa kohauttaen, kun siskon kanssa hypeltiin pitkin pusikoita kameroiden kanssa.


Olennaisen äärellä

keskiviikko 23. joulukuuta 2015
Hei Suomi! Viiden kuukauden poissaolon jälkeen äidinkieli lentokentän opasteissa pääsi yllättämään, mutta onneksi sää on kotoisan epäjouluinen ja majapaikkakin on vaihtunut joka yöksi, joten liikaa ei ole ollut aikaa miettiä, mikä maa mikä valuutta. Mutta voi jösses kuinka pimeää täällä on!

Yksi yö tuli vietettyä Helsingin ehkä kauneimmassa opiskelijaluukussa. Samassa puljussa oli tarjolla myös brunssia, johon kätevä emäntä pyöräytti 45 minuutissa kuorrutetut mustikkamuffinssit, croissantit ja samalla uuninlämmityksellä piirakan illaksi – aikaan sisältyi myös suihku ja edustuskuntoon laittautuminen. Missä itse olen ollut, kun näitä skillsejä on jaettu, kysynpähän vaan.

Sittemmin olen ehtinyt jo muutamallekin eri paikkakunnalle. Viimeisimpänä pysäkkinä toimii Suomen Turku, ja täällähän kelpaa kerätä voimia huomiselle loikoilemalla sohvalla ja syömällä suklaata. Voimia jouluaatoksi tarvitaankin, sillä sekalaiseen seurakuntaamme mahtuu silloin kolme koiraa ja yksi puolitoistavuotias supersankari. Otamme veikkauksia vastaan, ketä koiraa ja kersaa kielletään kenenkin nimellä. 

Joulumieli itsessään on jäänyt näillä syyssäillä vähemmälle, eikä punaisia kodintekstiilejä saati lahjakimaraakaan ole liiemmin näkynyt. Vaan sivuseikkojahan ne oikeastaan ovatkin. Meillä on ensimmäistä kertaa sitten viime joulun koko perhe koossa neljän sukupolven voimin, ja joulupöytä notkuu perinteiseen tapaan. Siinäpä koko juhlan ydin nähdäkseni kiteytyykin.

Rauhallista joulua myös teille sinne ruudun toiselle puolelle!

Nyt se alkoi!

perjantai 18. joulukuuta 2015

Jou tyypit, mulla alkoi juuri kahden viikon joululoma, joko teilläkin? Malja sille, tai mitä sitä turhia nuukailemaan, pistetään saman tien koko pullo peliin!

Huomenna pitäisi vielä poimia viimeiset tuliaiset pitkin kaupunkia, ja sunnuntaina kutsuu lempparini joulu-Suomi (lento lähtee ihastuttavaan kellonaikaan 06.30, joten herätyskellon välittämät kutsuhuudot alkavatkin jo heti aamuyöstä). Sitä ennen juhlistan kuitenkin loman alkua painimalla seuraavat pari tuntia menemään ja siirtymällä siitä tatamin reunalle ahmimaan hävyttömät määrät pikkujoulupurtavaa – korvapuustit on tietty jo pakattu. Parempaa starttia jouluun saa hakea, sillä, mikäli olen unohtanut mainita, meidän painiporukka on paras kaikista, tai ainakin jaetulla ykkössijalla Tampereen jengin kanssa! Tähän loppuun vielä lukematon määrä lomalaisen bjj-endorfiinisia sydämiä!

Ja hei, koska olen jo rutinoinut pommittamaan vaihto-opiskelijoita ja partneriyliopistoja jouluterveisillä, huutelen tässä teillekin kerrassaan ihanaa joulunodotusta!

Itseaiheutetusta kotoilusta

maanantai 14. joulukuuta 2015


Tänään on se sunnuntai, kun aamulla herätään pienessä päänsäryssä ja lakaistaan to do –listat äkkiä maton alle. Sen sijaan on aikaa katsoa leffa tai kaksi, ryystää puoli pakettia vihreää teetä ja käydä tuijottamassa passiivisesti Westlichtin uusinta valokuvanäyttelyä. Ehkä piipahdetaan Museumsquarterin hämmentävän moderneissa jouluparakeissa juomassa kuumaa granaattiomenapunssia ja räpsitään muutama laaduton valokuva, jos siltä tuntuu. Kaikessa rauhassa, tänään ei jaksa kiirehtiä mihinkään edes omissa ajatuksissaan.

Itse aiheutettua päänsärkyä lukuun ottamatta tällaisissa sunnuntaissa on jotain varsin sympaattista. Kiire menettää merkityksensä, ja on ihan okei viettää koko päivä peittoon kääriytyneenä ja horrostaa. Jos jonnekin pitääkin lähteä, ihaninta on istua ratikassa napit korvella, katsella pimeää iltaa ja haaveilla menemään. Musiikki kuulostaa jostain syystä aina parhaalta näinä horrospäivinä, ja tarpeen vaatiessa julkiset kulkuvälineet, kahvilat ja hämyisät elokuvateatterit muuttuvat toisiksi kodeiksi, joihin voi hyvin pesiytyä. Kerrankin en mieti, pohdi, suunnittele, puntaroi enkä oikeastaan edes ajattele, kunhan olen vaan.

Joskin on ihan hyvä, ettei näitä päiviä ole liikaa, koska työhakemukset eivät näemmä kirjoita itseään. On muuten empiirisesti todistettu.


Kuppilaryömintä: Fett und Zucker

torstai 10. joulukuuta 2015
Harhauduin eräänä aurinkoisena päivänä 2. kaupunginosaan Tonava-kanaalin toiselle puolelle – kivaa aluetta mutta väärällä puolella kaupunkia ollakseen mun huudeja. Tarkoituksena oli katsastaa vierailevan ystävän kanssa paikallinen torimeininki, mutta aamulaiskiaisina päästiin todistamaan lähinnä kojujen kasaaminen. 

Päätimme siirtyä matkan varrella bongattiin söpönnäköiseen kahvilaan, ihailtavan realistisesti nimettyyn Fett und Zuckeriin, ihan vain kostoksi aamuvirkuille torikauppiaille ja elämälle yleensä. Tai niinhän me luulimme. Pian selvisi kuitenkin, että kyseessä oli pikemminkin kohtalon johdatus kuin omat päätöksemme. Ystävä oli ennen tuloaan kirjannut ylös Wienistä muutamia nettilöytöjään, joissa olisi suotavaa käydä, ja sitten ilmeisesti unohtanut koko listan. Muistijäljet palautuivat vasta kahvilassa sisällä, kun rekisteröimme, minkä nimiseen paikkaan olimme ylipäätään päätyneet.


Toinen selvä merkki kohtalon näpeistä oli juomavalikoiman vieressä tönöttävä punainen tanskalainen postilaatikko-rahalipas. Ollessani palttiarallaa 5-vuotias kävimme lomalla Tanskassa. Muistikuvani reissusta ovat rajoittuneet Legolandiin (parasta koskaan) ja ajomatkan varrella olleen majapaikkamme puutarhatuolien inhottavan kylmät metalliosat ihoa vasten, kunnes aivan yhtäkkiä tajusin saaneeni tuolta reissulta tismalleen samanlaisen postilaatikon! Muistin sen pienenpienen avaimenkin niin elävästi, että kylmät väreet eivät olleet kaukana. 

Kolmanneksi, Rasva ja Sokeri vaan oli kerrassaan niin ihana kahvila, että kohtalo selittyisi jo pelkästään sillä. Kahvia ja banana breadia on toki vaikea mennä pilaamaan (joskin sekin on todistetusti mahdollista), mutta lisäksi valoisa ja asiaankuuluvasti eriparisilla kirpparilöydöillä sisustettu kuppila oli itse rauhallisuus. Musiikki soi rennosti muttei volat kaakossa, ja asiakkaatkin keskustelivat varsin maltillisella äänenvoimakkuudella. Viihdyimme pytingissä lopulta varmaan pari tuntia, ystävä opiskellen (tuleeko joku muka Wieniin ilman niskaan hengittäviä deadlineja?), minä taas paparazzina ja kirjoittaen romaaneja ilmaispostikortteihin. Jälkimmäinen harrastus olikin ehtinyt jo lähes näivettyä, kunnes banaanikakkua sulatellessani koin inspiraation – siinä jo neljäs syy, miksi everything happens for a reason!

Fett und Zucker
Hollandstraße 16
1020 Wien

Kippis Suomi!

maanantai 7. joulukuuta 2015
Vuosien varrella olen todennut kuuluvani siihen kerhoon, jonka joulufiilis on näihin aikoihin kroonisesti kateissa. Joulukuun vaihtumisen meinasin tälläkin kertaa unohtaa aivan tyystin, adventeista puhumattakaan. Eikä nyt edes aloiteta niistä joululahjoista. 

Vaan onneksi joka vuosi hätiin tulee itsenäisyyspäivä! Kyllä siinä sinivalkoisessa paatoksessa, kahden tunnin kättelyseremoniassa ja joulutorttuyliannostuksessa on aivan oma pre-christmas-tunnelmansa, joka pesee kaikki pikkujoulut kuusi-nolla. Aivan parasta on viettää itsenäisyyspäivää ulkomailla. Suomessa en ikinä vaivaudu leipomaan pipareita ja muutkin joulunodotukseen kuuluvat traditiot valmisglögin ostamista ja korkeintaan kahta joulutorttuerää lukuun ottamatta jäävät haaveeksi. Täällä sen sijaan suomalaisia Oikeita Jouluasioita ei liiemmin kaupasta osteta ja muut kansallisuudet lähinnä kohottelevat kulmiaan presidentin vastaanottoa ynnä muita traditioita selitettäessä. Ei haittaa pätkääkään, kunhan tarjolla on yhtä nostalgiankaipuisia kanssapatriootteja, joiden kanssa heittäytyä sitä suuremmalla vaivannäöllä ja hartaudella juhlahumuun. Toimii poikkeuksetta!

Tällä erää itsenäisyyspäivä kului siskon luona expatrioottiseurassa. Suomi-tapaksien toteutus jäi hieman aikapulan jalkoihin, mutta mäti-smetanasaaristolaisleivät, lohi-ruissipsisuupalat, piparkakut ja minijoulutortut juustolautasen kera riittivät nekin kyllä ähkyksi asti. Linnan juhlat -bingoakaan ei ehditty tehdä, mutta onneksi ensi vuonna voi nämäkin puutteet korjata. 



Saksasta ja rinnakkaistodellisuuksista

perjantai 4. joulukuuta 2015

Tänään on riemun päivä, sillä lempparini Saksa kutsuu – johan tässä on puoli vuotta oltu erossa! On siis korkea aika siirtyä siskon lihapatojen ääreen, eikä vähiten itsenäisyyspäivän vuoksi. Eihän sitä voi ulkomaillakaan viettää ilman suomalaista seuraa, ja siskon juhlakisakatsomo on ennenkin osoittautunut varsin erinomaiseksi.

Huippua maantieteellisessä sijainnissa on myös se, että vaihtovuoden parhaimmistosta vielä muutama vaikuttaa huudeilla. Jotenkin yllätyin, kun puhuin aiheesta muutaman samaan aikaan Berliinissä vaihdossa olleen ystävän kanssa ja selvisi, etteivät he ole käyneet kaupungissa sittemmin kertaakaan tässä puolentoista vuoden aikana. No toki tuskin sitä itsekään tulisi huvikseen Mainzissa rampattua pari kertaa vuodessa, ellei perhettä asuisi vieressä, mutta silti. Ei Saksaa puoleentoista vuoteen?!

Sitä mukavammalta tuntuukin aina palata mestoille ja nähdä edes pikaisesti Mainz-ihmisiä. Vaihtovuosi ei olekaan jäänyt ihan tyystin omaksi kuplakseen, vaan samat miljööt ujuttautuvat elämään vielä nykyäänkin. Vähän niin kuin astelisin aina henkilökohtaisen madonreiän läpi banaalisti rinnakkaistodellisuuteen, ilman että siinä on mitään kummallista. 

Toki riemulla on hintansa – tässä tapauksessa se, että nämä pitkät viikonloppuvisiitit kuluvat paikasta toiseen juostessa, kun kaikkia tekisi mieli nähdä. Maksettakoon se kuitenkin tästä madonreiästä mukisematta.

Baden bei Wien - koska miksi ei?

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Kyläillyt ystävä avasi saapumisiltanaan Google Mapsin, näpytti Wienin maailmankartalle ja arpoi huntturissa tästä lähettyviltä paikkakunnan. Haaviin osui Baden bei Wien, ja puolen minuutin kuvahaun jälkeen valinta sai molemmilta hyväksynnän. 

Seuraavana päivänä löydettiin sitten itsemme 20 minuutin lähijunamatkan päästä Wienistä never heard pikkukaupungista, ihan vaan koska voitiin. Pikagooglaus paljasti, että Baden on parinkymmenen tuhannen asukkaan kylpyläkaupunki, josta löytyy myös kasino. Juuri muuta siellä ei sitten olekaan tarjolla, ja wieniläiset kaverini ovat kummastelleet ehkä ihan aiheesta, miten ihmeessä me sinne päädyimme.


Näillä eväillä kuitenkin mentiin. Kamera lauloi pilvisestä säästä huolimatta, eikä syynä ollut aivan pelkästään uuden kameranomistajan maaninen into kuvata kaikkea liikkuvaa ja liikkumatonta. Badenin keskusta oli nimittäin oikein söpö prameine minipytinkeineen, olkoonkin että sen kiersi puolessa tunnissa. Kahvitteluun, kirjakauppakierrokseen ja laiskaan haahuiluun saatiin kolmisen tuntia kulumaan. Sitten suuntasimme takaisin Wieniin varsin tyytyväisinä reissuumme.

Käyn nykyään niin ylikierroksilla, että jopa kotikulmien näyttö vieraileville kavereille lipsahtaa helposti aikataulujen pohtimiseksi. Sitä ongelmaa ei Badenissa ollut, ihan jo siitä yksinkertaisesta syystä, ettei siellä määräänsä enempää nähtävää kertakaikkisesti ollut. Oli erityisen rentouttavaa haahuilla ympäriinsä ilman kellon tuijottamista saati paineita ottaa kaupungista Kaikki Mahdollinen irti. Ystävälle siis vielä lämpimät kiitokset tämän ex tempore –konseptin esittelemisestä!


Lähtöpassit valituspeikoille ja kateusmöröille

tiistai 1. joulukuuta 2015
Olen emännöinyt tässä pari viikkoa muutamaa ihanaa naista Suomesta. Daamit saapuivat kreivin aikaan herätelläkseen arjen syövereihin hukkunutta emäntää haahuilemaan Wienin kaduilla ja ihastelemaan väliaikaista kotikaupunkia itsekin.

Lempikahviloita, vinyylikauppoja ja olutpanimoita daamien kanssa kolutessani olen haaveillut unelmaelämästä. Sellaisesta instagram-uskottavasta boheemista elämästä jossain sopivan suuressa kaupungissa mieluiten kivenheiton päässä parhaista third wave -kahvipaikoista. Vanhassa altbau-kodissa olisi isot ikkunat, korkeat katot ja sisustus sekoitus perintöhuonekaluja, kirpparilöytöjä ja Artekia unohtamatta viherkasveja – mainittakoon erityisesti valtava peikonlehti. Kodissa leijuisi boheemi avoimien ovien ilmapiiri, ja yhteiset ruoka(- ja juoma)hetket ystävien, ystävien ystävien ja ystävien ystävien ystävien kanssa kuuluisivat elämään niin kalenteriin merkattuina kuin spontaaneina oikkuinakin. Sunnuntaiaamut joisin itsetehtyä cappuccinoa ja fiilistelisin pehmeä-äänisten vinyylien tahtiin. 

Pähkinänkuoressa haluaisin siis blogeista ja pinterestistä tutun some-elämän. Ruusunlehdillä tanssiminen ja samppanjan kilistely tänne kiitos! Vaan toisaalta olen viime päivinä pohtinut aika paljon sitä, onko ikuisen kaupunkilomahabituksen salaisuus kaksio Punavuoressa ja rosé jääkaapin vakiovarusteena, vai muuttuisiko arjen luksus sittenkin väjäämättä vain arjeksi. 


Havahduin vähän aikaa sitten siihen, että tarvitsen päänsisäisen elämänmuutoksen. Stressaan itseni  hengiltä turhan takia näemmä aivan yhtä lahjakkaasti tamperelaisessa lähiössä kuin yhdessä Keski-Euroopan ihanimmista kaupungeistakin. Heti perään minulle valkeni, että olen kroonisesti tyytymätön johonkin. Poimin vertailukohteiksi aina ne paremmat ruoanlaittajat, kivemmat kämppikset, mediaseksikkäämmät sivutyöt ja vakuuttavammat opintosuuntaukset. Pieni kateusmörkö ahmii hopealautaselta tarjoillut onnenmuruset ennen kuin ehdin kissaa sanoa. 

Punavuoren-kämppä saa siis kaikessa rauhassa jäädä odottamaan lottovoittoa sillä aikaa, kun minä järjestelen elämän prioriteetteja uusiksi. Sen sijaan että stressipäissäni kahmin kivaakin tekemistä uupumiseen asti ja mietin, kuinka asiat voisivat olla paremmin, opettelenkin ihastelemaan hyviä juttuja just sellaisina kuin ne eteen tulevat. Yllättäen niillä hetkillä, jolloin olen ollut lähimpänä unelmaelämäni fiilistä, on ollut hieman enemmän tekemistä päänsisäisen rentouden ja hyvän seuran kanssa kuin materiaalisten puitteiden.

Vahinkokamera

sunnuntai 29. marraskuuta 2015
Tässä hiljattain annoin itselleni luvan investoida sitten joulunjälkeislahjana uuteen objektiiviin. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, ajattelin ja aloitin hintavertailun netissä hyvissä ajoin. 

…eikä ketään taidakaan sitten yllättää, että lapasestahan sekin taas lähti ja uuden objektiivin kylkiäisenä lähti kamerakin vaihtoon. En tiedä, kuinka rehellisesti voin puhua vahinko-ostosta enää siinä vaiheessa, kun hieroin pari viikkoa kauppaa huutonetissä ja värväsin kaveripolon kiertämään puoli Tamperetta juoksupoikana. Päähänpisto joka tapauksessa, mutta kaduttaako? No ei!

Kuukauden operoinnin jälkeen beibi nimittäin saapui vihdoin onnellisen omistajansa luokse uuteen kotiin. Rakkautta ensisilmäyksellä! Beibin nimi on Olympus OM D-E M5 ja toisin kuin karvalakkimallinen edeltäjänsä, se tuntuu ihan oikealta kameralta jopa tällaisen amatöörin silmään! Säätöjä ei tarvitse metsästää tuhannen valikon takaa, runko tuntuu tukevalta kuin itse mikä ja etsinkin löytyy. Objektiiville heruu myös kiitoksia, kuvaaminen onnistuu myös sellaisissa valo-olosuhteissa, joissa vanhalla kameralla olisi voinut heittää vesilintua. Ja kyllähän beibi nyt vaan näyttää hyvältä!

Investointi ei mennyt hukkaan ainakaan siinä mielessä, että olen parin päivän aikana kuvannut varmaan enemmän kuin viime vuoden aikana yhteensä. Suattaa toki olla, että seuraavat kuukaudet syödään pelkkää kaurapuuroa, mutta beibi muusana musta kyllä tulee maailman paras kaurapuuroannosten ikuistaja!

Korkeakulttuuriin kadonnut

torstai 26. marraskuuta 2015
Kuten olen jo maininnutkin, olen kaikkea muuta kuin museoihminen, ja aika harvoin taidenäyttelytkään jaksavat kiinnostaa. Suomessa näyttely per vuosi -tahtikin on osoittautunut jo melko haastavaksi. Wienissä olen sen sijaan lyönyt kaikki aiemmat ennätykseni. Tarjonta ei täällä toki lopu kesken, ja kaiketi kaupungin vibat ovat muutenkin niin kultturellit, että jopa tällainen antitaideihminen on jalkautunut neljän kuukauden sisään viiteen näyttelyyn. 

Lukua nosti eritoten viikonlopun vieraileva tähti Suomesta. Kaveri on taiteen suuri ystävä, ja lempparinsa Gustav Klimt on kuulunut itsestäänselvyytenä reissun ohjelmistoon siitä lähtien, kun meitsin harjoittelun sijainti selvisi. Suunta oli siis otettava Belvedereen, tällä kertaa sisälle asti. Habsburgien kesämökki tarjosi prameat puitteet taiteelle, ja allekirjoittanut ylitti sekä omat että seuran odotukset kiertämällä koko mestan ilman valituksen sanaa! Eipä valitettavaakaan toki liikoja ollut, Gustavin kädenjälkiä tuijottelee varsin mielellään. Meillä kävi lisäksi hullu tuuri, kun kaverin Roomassa asustava rakkausmaalaus löytyikin mestoilta väliaikaisesta näyttelystä. Oli muuten herkkä hetki.

Pari päivää myöhemmin eksyimme vielä modernin taiteen museoon Mumokiin. 5 kerrollista nykytaidetta tarjosi vaihtelevia elämyksiä (erityisesti mieleen jäi erään taideteoksen tekniikkakuvaus "asfalttimaalia yliajetun oravan päällä"), mutta lievän koomaisille vierailijoille jäi kuitenkin varsin hyvät fiilikset. Tässähän voi kohta jo teeskennellä kultturellia persoonaa.

Glühweinia kansalle

keskiviikko 18. marraskuuta 2015
 

Viimeisen viiden vuoden aikana vietän nyt kolmatta marras-joulukuuta saksankielisellä Glühwein-sektorilla. Niinä kahtena kertana, joina olen jäänyt Suomen rannalle ruikuttamaan, on ikävää lievittänyt työpäivät joulumarkkinoilla – saksalaisissa kojuissa tietty. Siellä hilpeät saksalaiset keittelivät tietysti omat hehkuviininsä lämmittämään myyjien kohmeisia sormia. (Melko styrkkaa settiä muuten olikin.)

Ymmärrettävästi nyt ollaan päästy siihen pisteeseen, että Glühwein kuuluu jouluun siinä missä glögi ja piparitkin (lebkuchenit jätän sentään vielä suosiolla muille). Joulufiilistä ei viime viikkojen 16 lämpöasteessa ole muuten juuri näkynyt, mutta pimeinä iltoina olen kyllä usein kärttänyt joulutorikautta, erityisesti koska se Glühwein. 

Kunnes tänään, kaikkien näiden vuosien jälkeen, koin kauppareissulla valaistuksen: sitä Glühweiniahan myydään piru vieköön marketeissa siinä missä glögiä konsanaan! 

Arvoitukseksi jää, miten ymmärrykseni on onnistunut välttämään tämän itsestäänselvyyden, mutta yhtä kaikki, minulla on nyt oma henkilökohtainen Glühwein-puteli! Ainoa ongelma tässä on, ettei koko litraa kannattane ryystää samaa tahtia kuin suomalaista vastinettaan, jos huomenna meinaisi selvitä vielä töihin asti.

Budasta Pestiin

maanantai 16. marraskuuta 2015
Pistin viikonloppuna ranttaliksi ja päädyin naapurimaan puolelle. Budapestin puolella vaihtoa tekevä kaveri ja kämppiksensä kävivät jo aiemmin syksyllä katsastamassa Wienin menon allekirjoittaneen opastuksella, ja vastavierailullehan sitä oli tietysti päästävä. 

Tällä kertaa kyseessä oli vähän erilainen kaupunkiloma. Ajankohta oli sovittu jo aikoja sitten puhtaasti sillä perusteella, että lauantaille osui myös brassijujutsun Hungarian Open. Viime kisakatsomosta oli jo aikaa, ja olin vartonut tapahtumaa kuin kuuta nousevaa. Meidän salilta oli pari sälliä mätsäämässä, ja tuntemattomienkin otteluja olisin voinut tapittaa koko päivän putkeen. 

Penkkiurheilun lisäksi reissu poikkesi totutusta kaavasta muutenkin. Poikien kanssa tuli toki käveltyä ympäriinsä, mutta perinteisen kahviloissa ravaamisen ja tehokuvaamisen (okei no sitä jälkimmäistä ei kyllä ole muutenkaan näkynyt) sijaan otettiin elämä astetta rennommin ja fiilisteltiin vaan menemään ilman turhia turistiagendoja. Tonavan ranta tuli toki tsekattua ja näköalat hyväksytettyä, mutta  heitettiin turhilla sähköjänistyksillä vesilintua ja keskityttiin pitkälti yleiseen lätinään ja kuulumistenvaihtoon.

Valoisaan aikaan ei kameraa tullut juuri ulkoilutettua, mutta oli Budapest ihan kuvaamisen arvoinen illallakin. Gellértinvuoren vapaudenpatsaalle kapuaminen kävi urheilusta, mutta näköala valaistun kaupungin yli oli mieletön. Arkkitehtuuriltaan Budapest on ainakin pikanäkymän perusteella Wienin rouheampi, joskaan ei tippaakaan vähemmän mahtipontinen sisko, ja ilmeisen hyvä tarjonta hipsterin makuun sopivia ränsistyneitä rauniobaareja vakuutti allekirjoittaneen täysin. 

Mitään selkeää mielikuvaa kaupungista ei kuitenkaan jäänyt, enkä osaa oikein sanoa, mitä mieltä Budasta ja Pestistä olisin. Varmasti se ansaitsisi vielä uudemman reissun paremmalla ajalla ja uteliaammalla otteella. Toisaalta hermoloma painia tapittaessa ja poikien kanssa lonkkaa vetäessä olutpullojen äärellä oli vaihteeksi niin erinomainen tapa viettää viikonloppua, etten jaksa edes pyytää kaupungilta anteeksi huomion herpaantumista. Budapest, olit ihan kiva tapaus, mutta palataan sitten joskus myöhemmin uudestaan astialle.


Viiniä Wienin ulkopuolella

maanantai 9. marraskuuta 2015
Poistuinpa lauantaina Wienistä ensimmäistä kertaa sitten elokuun. Sellaista tapahtuu vain mitä painavimmista syistä, ja vakavista asioista oli tietysti tälläkin kertaa kyse – siis viinistä.

Jos syyskuun viinivaellus oli konseptina silkkaa neronleimausta, ei tämänkertainen tapahtuma jäänyt toiseksi. Vajaan tunnin junamatkan päässä Wienistä, Burgenlandin osavaltion vehrevien viinitilojen keskellä paikallisen tuppukylän viinintuottajat löivät viikonlopuksi hynttyyt yhteen ja tarjosivat 35 euron kimppahintaan niin paljon viiniä kuin ikinä vain sielu sietää (tai pää kestää). Viinilasi vain käteen ja käymään listalta welschrieslingit, st. laurentit ja zweigeltit läpi. Sitten vielä naapurituottajan viinit. Ja sitä seuraavan. Ja, no, tajusitte varmaan jo jutun juonen.

Mistään ryyppytapahtumasta ei kuitenkaan ollut kyse, vaan paikalla pyöri paljon ravintoloitsijoita ynnä muita vakavasti otettavia henkilöitä etsimässä laatutavaraa rafloihinsa. Useimpien tuottajien vinkut olivatkin yksinkertaisesti niin hyviä, että kaksin käsin juominen olisi tuntunut silkalta vääryydeltä. Kuuden tunnin maistelu ajoi kyllä asiansa ilman ekstraryystämistäkin, ja loppuvaiheessa yllätin itseni pyytämällä pienempiä annoksia – mitä vähemmän yhtä sorttia, sen useampaa ehti ja kykeni maistaa.

Olen suuri keskieurooppalaisten viinien ystävä, eikä makumaailma pettänyt tälläkään kertaa. Näillä seuduilla rypälelajikkeet ovat osin toisia kuin Rheinin viiniseuduilla, Alkon valikoimasta puhumattakaan, joten maisteltavaa riittää. Viinihuuruisesta lauantaista jäikin käteen pari aivan uutta rypäletuttavuutta ja naismuistiin paras (ja mahdollisesti myös kallein) juomani punaviini. Maistelun hintaan kuului myös parinkympin lahjakortti lempparituottajan viinivalikoimalle, joten gastronomista onnea riittää vielä hetkeksi. 

Kyllä se vaan niin on, että näillä itävaltalaisilla on prioriteetit kohdallaan. Hintaan sisältyi myös kevyt keittolounas, ja kaikkien suomalaisten hämmästykseksi ja suureksi onneksi kyytiäisenä tuli tietysti mikäpä muukaan kuin viinilasillinen. En tiedä, kuinka kauan maksani kestäisi täällä asumista, mutta elämänlaatua maahanmuutto parantaisi epäilemättä heittämällä. 

Kuppilaryömintä – People on Caffeine

sunnuntai 8. marraskuuta 2015
Saavuttuani Wieniin googletin ensi töikseni (no okei, heti potentiaalisten brassijjujutsumestojen jälkeen), mistä täältä löytää parhaat hifistelykahvilat. Totuudenmukaisesti nimetty POC eli People on Caffeine osui aika nopeasti silmään, mutta siellä käyminen vaan jäi. Toimistotyöntekijän unelma-aukioloajoilla ma-pe 8-17 saattaa olla jotain tekemistä asian kanssa.

Luupsiani rakkaudella selatessani POC tuli kuitenkin jälleen vastaan, ja päätin että jos tämä ei nyt ole merkki korkeammalta taholta niin ei sitten mikään. Kuppila sijaitsee yliopiston nurkilla, ja vielä kun meidän toimiston automaattikahvia ei ole maulla pilattu, ei työkaveria ollut vaikea suostutella aamukahviseuraksi. Ei muuta kuin herätyskello soimaan keskiviikkoaamuna puoli seiskaksi ja me ahkerat toimistorotat aloitimme päivämme juoruamalla höyryävän suodatinkahvin äärellä. Oih.

Kahvila itsessään on varsinainen sekamelska eri kahvinkeittovälineitä (En edes tunnistanut kojetta, jolla meidän sumpit keitettiin). Pieni ja rouhea mesta, ja palvelu oli ystävällistä kuin itse mikäkin. Totta kai näissä kahvimestoissa laatu on sitä luokkaa, että huonon kahvin saaminen on suunnilleen yhtä todennäköistä kuin sen kuuluisan pierun jälleenlöytäminen Saharasta. Eipä sattunut tälläkään kertaa kohdalle ja mikä parasta, aamua ei tarvinnut aloittaa toimiston kofeiinilitkulla! Tänne vielä uudestaan!

Schlösselgasse 21
1080 Wien