Top Social

Image Slider

Mitä näitä maita nyt on

lauantai 29. elokuuta 2015



Vuosien varrella olen kerryttänyt kulttuurintuntemusta ja kielitaitoa Saksan puolelta ihan kiitettävän määrän. Päivän politiikasta en liiemmin ole perillä, mutta joku aavistus puolueiden agendoista sekä kestävimmistä kuumista perunoista löytyy. Tiedän, että Baijeri on oikeastaan ihan oma Saksansa, Berliini on muun Saksan varoilla rahoitettu sosiaalipoliittinen kummajainen ja entisen DDR:n puolella puhutaan saksan savoa. Oman kielenkäyttöni puolesta jään toki nopeasti kiinni ulkomaalaisuudestani, mutta melko standardimallinen saksani ei ole mindfuck-suomalaisaksentin lisäksi herättänyt ympäristön huomiota.

Täällä Itävallassa sen sijaan…
Ei aina edes huomaa olevansa Itävallassa. Kieli edelleen saksa: joistakin murteista en toki ymmärrä enää mitään, mutta eihän sitä baijeristakaan mitään tajua, joten kyseessä on enemmänkin maantieteellinen jatkumo kuin maakohtainen ero. Lisäksi suurkaupungissa kun ollaan, on pahimmat murre-erot hioutuneet useimmilta jo pois. Monet käytännön asiat toimivat ihan samalla tavalla kuin pohjoisessa naapurimaassa, että ainakin Wien tuntuu pikemminkin yhdeltä saksankieliseltä suurkaupungilta muiden joukossa kuin erillisen valtion pääkaupungilta. 


Ja sitten kuitenkin täällä on jotain erilaista aiempiin kokemuksiini verrattuna. Ensinnäkin itävaltalaisille itselleen ei kannata ylistää liikoja Saksaa. Moka on samaa sarjaa kuin se, kun suomalaisia luullaan ruotsalaisiksi – myös sen jälkeen kun kotimaa on mainittu jo. Lisänärää täällä aiheuttavat Itävallan yliopistot vallanneet saksalaiset opiskelijat, jotka hankkivat täältä helpon sisäänpääsyn turvin tutkinnon, sanovat hasta la vista (tai siis auf Wiedersehen) ja ratsastavat verorahoinensa auringonlaskuun rajan pohjoispuolelle.

Viime viikkoina olen saanut aina silloin tällöin ahaa-elämyksiä siitä, että tosiaan sijaitsen uudessa maassa armaan Saksan sijaan, tai ainakin muualla kuin Frankfurtin liepeillä. Useimmiten syynä on kieli. Wienissä olen selvinnyt yllättävän hyvin paikallisen murteen kanssa (maaseudulla uisinkin jo verenhimoisten murrehaiden seassa), mutta pelkät sanastoerot itävallan ja standardisaksan ansaitsevat ihan oman postauksensa. Ymmärtämisen lisäksi olen miettinyt paljon omaa puhettani. Kuten arvata saattaa, ei saksalaisten saksa herätä itävaltalaisissa erityisen lämpimiä tunteita, ja tuntuu silmiinpistävältä roikkua itsepäisesti sanoissa, joita kukaan muu ei käytä. Toisaalta useimmat itävallan sanat eivät ainakaan vielä kerrassaan istu suuhun. 


Lisäksi törmään täällä usein tietämättömuuteeni maan asioista. Itävallan osavaltioista ei ole mitään käryä ja olen maantieteellisesti hukassa, jos keskustelukumppanini tulee jostain muualta kuin Wienistä tai Klagenfurtista. Keskustelussa mainittu kirjainyhdistelmä saattaa kuulostaa puolueelta, mutta älkää herranjumala kysykö, onko kyseessä äärikonservatiivit vai paikallinen piraattipuolue. Paikallinen Aldi on Aldi mutta nimeltään Hofer. Schorle onkin Spritzer. Edes bretzelit eivät maistu täällä samalta.

Yllä kuvattu hämmennys laskettaneen jo kulttuurikriisien first world problems -kategoriaan. Kun muistelee oikeasti tuntemattomaan maahan sopeutumista, tuntuu vähän merkilliseltä murehtia, ettei puhu paikallista murretta tai muista ulkoa kaikkia osavaltioiden nimiä ulkoa. Oikeastaan aika muikeaa, että uuteen maahan sopeutuminen voi sujua näin kotoisissa tunnelmissa. 

Tunnelma taivaissa

maanantai 24. elokuuta 2015

Tampere-kaveri vietti pitkän viikonlopun Wienissä. Hauskempaa jälleennäkemistä en osaa edes kuvitella, eikä siitä vähiten ole kiittämistä emännän virkaa hoitaneelle itävaltalaiselle, johon olen Tampereen naisten myötävaikutuksella itsekin tutustunut. Edes lauantain totaalinen välikuolema ei pilannut menoa, vaikka myönnettävä on, ettei kisakunto ole enää sama kuin tuoreena parikymppisenä.

Sunnuntaihin mennessä oltiin toivuttu jo niin paljon, että uskallettiin iltapäiväksi Prateriin. Wienin kuulu huvipuisto oli tuttu jo kolmen vuoden takaiselta opintoretkeltä, mutta vasta nyt tajusin, kuinka valtava se onkaan. Huippua puistossa on myös, ettei sisäänpääsystä peritä maksua lainkaan, vaan rahastus hoituu jokaisen laitteen kohdalla erikseen. Täydellistä meille haahuileville turisteille, ja siellä kannattaakin ehdottomasti käydä fiilistelemässä tunnelmaa, vaikkei laitteissa ravaaminen nappaisikaan. Sormeni syyhyää käydä kameran kanssa paikan päällä vielä iltahämärällä, jolloin ilmassa leijuu oikein kunnon karnevaalifiilis.

Me jätettiin myös tällä kertaa melkein kaikki laitteet välistä Riesenrad-maailmanpyörä mukaan lukien, mutta Euroopan korkein keinukaruselli oli välttämätön. 117 metriä epäilyttävän näköisten ketjujen varassa oli nimittäin viime käynnillä ollut mun hermoilleni liikaa, mutta nyt oli revanssin aika. Hyvä niin, koska niissä korkeuksissa maisemat ovat mielettömät. Viimeistään siellä yläilmoissa kiikkuessani menetin sydämeni tälle kaupungille.


Ilmoja pidellyt

tiistai 18. elokuuta 2015

Ihme on tapahtunut! Ensimmäistä kertaa vajaaseen kolmeen viikkoon meikällä on ollut farkut jalassa. Ja tennarit. Ja hihallinen paita. Kolminkertainen hurraahuuto inhimillisille lämpötiloille! Olkoonkin että joudutaan nyt toimistolla keksimään muitakin puheenaiheita kuin jatkuva valitusvirsi helteestä.

Onhan näitä viileämpiä hetkiä jo odotettukin, mutta eilen käytiin jo toisessa ääripäässä. Poljin yhdeksän jälkeen treeneistä kotiin vesisateessa ja havaitsin kauhukseni lehtiä maassa. Täällä etelämmässä illatkin pimenevät jo kahdeksan jälkeen, ja ilmassa oli kertakaikkisesti syksyn tuntua. Väärin! Johan tässä on kaksi kuukautta kärvistelty Suomen kesättömässä kesässä, eikä täällä taas ole ehtinyt kuin odottaa sellaisia kesälämpötiloja, joissa ulkonakin (tai edes sisällä) sietäisi olla. Syksy pysytelköön muualla kunnes minä olen saanut nauttia edes pari viikkoa älyllisestä säästä.

Lisäksi ajatus syksystä muistuttaa ikävästi ajan kulumisesta. Toki päätähuimaavat kolme Wienissä vietettyä viikkoa ovat olleet sisältäneet kuuden edestä ohjelmaa, joten tuntuu kuin olisin ollut täällä jo pienen ikuisuuden. Silti täällä on tähän mennessä ollut niin hyvä olla, etten haluaisi ajatella kotiinpaluuta lainkaan.

Kuppilaryömintä osa 1 - Phil

sunnuntai 16. elokuuta 2015
Kenellekään ei liene jäänyt epäselväksi syvä rakkauteni kahviloita kohtaan. Yllätyksenä ei varmaan tule sekään, että Wienissä kuppilatarjonta on aavistuksen verran edistyneempää kuin Tampereella. 

Päätinkin tänne tullessani, että nyt on aika siirtyä seuraavalle tasolle. Kun missioni on joka tapauksessa etsiä käsiini niin monta ihkua kahvilaa, juottolaa ja syöttölää kuin aika ja raha vain sallivat, voin samantien ottaa asiakseni raportoida niistä urakalla bloginkin puolelle.


Toteutus ainakin alkoi vahvasti. Ensietappini oli kirjakauppa-kahvila Phil, jolle on sadellut kehuja joka tuutista. Olen yleensä melko skeptinen moisesta konseptista: ei niitä kirjoja kuitenkaan kehtaa coolisti selailla ostamatta, ja mikäli kukkaro ei kestä joka visiitillä sekä kirjaa että kahvia, voisi kirjaputiikin ja kuppilan pitää aivan yhtä hyvin erilläänkin.

Phil sen sijaan on täydellinen poikkeus sääntöön. Kahvilapuoli on tarpeeksi kutsuva toimiakseen sellaisenaankin, mutta kirjavalikoima täynnä silkkaa helmeä, josta puolet tekisi mieli kotiuttaa samantien. Mikä parasta, tunnelma on juuri niin olohuonemainen, että kuppila soveltuu oikeastaan kaikkeen: perinteiseen kahvilanotkumiseen kavereiden kanssa, lukuhetkiin nojatuoliin hautautuneena, työskentelyyn, yksinäiseen pikavisiittiin, you name it. Kirsikkana kakun päällä taustalla soi hipsteriuskottava bassojytkemusiikki, tietenkin LP-soittimelta.

Hintataso Philissä ei ole varsinaisesti kaupungin alhaisimpia mutta varsin siedettävä kuitenkin. Tunnelma on sitä paitsi niin lyömätön, että kyllä siitä voikin maksaa jo hieman ekstraa. Jos lompakko pullistelee vielä kahvi– ja kirjavarantojen tyhjentämisen jälkeenkin, on mestan kaikki huonekalut ja musiikit toki myös myytävänä.

Kerrassaan kätevä löytö tämä kuppila on jo senkin vuoksi, ettei meillä ole kämpillä älyllistä olohuonetta tai muuta löhöpaikkaa. Ei haittaa, löysin korvikkeen!

Phil
Gumpendorfer Straße 10-12
1060 Wien

Lomalainen

sunnuntai 9. elokuuta 2015

On se jännä, että kahdeksan tunnin toimistotyöpäivien jälkeen aikaa ei iltaisin olekaan samalla tavalla kuin kaksipäiväisten kouluviikkojen aikana. TGIF-tunnelmat olivat vastaavasti perjantaina aivan eri luokkaa. 

Viikonloppufiilistä on omiaan parantamaan myös se, että kerrankin ties kuinka moneen kuukauteen olen työpäivän loputtua oikeasti vapaalla. Ei esseiden deadlineja, ei kirjatenttejä, ei täyteen buukattuja viikonloppuja ravaten ympäri Suomea. 

To do –listojen sijaan viime päivien ohjelmassa on ollut hävytöntä laiskottelua kämpillä, päämäärättömiä kävelyretkiä ja varpaiden uittamista Burggartenissa muiden turistien seassa. Olen todennut, että unikkojäätelö toimii mutta kookosjäätelölle ei vedä vertoja mikään. Perjantaina neuvoin yhdelle couchsurfing-kokoontumista metsästävälle ulkomaalaiselle tien Museumsquartieriin ja päädyin sinne vahingossa itsekin. Niin vain yksinäinen ilta muuttui yöksi hävyttömän kansainvälisessä porukassa, ja yllättävää kyllä tutustuin muutamaan ehtaan itävaltalaiseenkin.

Eiköhän se arkikin kohta koita, mutta nyt hekumoin vain tätä lomafiilistä. Olo on niin kevyt, että saatan silloin tällöin irrota vähän maanpinnalta.

Kuuminta hottia

keskiviikko 5. elokuuta 2015

Olen viime päivät sulanut päältä 30 asteen helteisiin, ja viikonlopuksi on luvassa  kolmeaviittä. Arvatkaapa kuka fiksuna ajatteli kotona, ettei täällä kuitenkaan voi missään älyllisessä paikassa käydä uimassa, joten mitä turhaan vaivautua bikineitä pakkaamaan. Heti ensimmäisenä minulle täällä kerrottiin, ettei näinä päivinä Erkkikään tee muuta kuin pulikoi Tonavassa. Ja ei kun uikkariostoksille hikeä puskien.

Samoista lämpötiloista olen päässyt nauttimaan myös töissä. Onneksi elokuu ei ole toimistolla sitä kiireisintä aikaa, joten olen ottanut tuntumaa duuniin muun muassa leimaamalla 700 todistusta ja mapittamalla pari kansiollista paperia. Muuhun ei minusta näissä lämpötiloissa juuri olekaan, ja työn haastavuusasteesta huolimatta olen ollut kotiin päästessäni rättipuhkipoikki.

Sen verran olen sentään saanut itsestäni irti, että kävin testaamassa paikallisen bjj-meiningin. Painin iloa rajoitti hieman kuukauden tauon aikana taivaan tuuliin hävinnyt kunto ja tekninen ajatus sekä eritoten ne kolmekymmentä celsiusastetta. Mitähän ne brasilialaiset ovat alunperin ajatelleet siinä ilmastossa hikijumpasta, jota harrastetaan helkkarin paksu puuvillainen ninjapuku päällä? Onnessani olin ajatellut käydä treenaamassa tällä viikolla vähän enemmänkin, mutta mainitsinko jo ne luvatut 35 astetta?

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Selasin jo Suomesta käsin ahkerasti Google mapsia ja havaitsin tiedossa olevan sen verran parin kolmen kilometrin etäisyyksiä, että pyörän hankkiminen voisi olla varsin älykäs veto. Hoidin homman saman tien alta pois, ja olen päässyt rullaamaan pitkin Wienin katuja tukka hulmuten aina keskiviikosta lähtien.

Mutta. Pyöräilykertani on Tampereellakin jääneet varsin vähiin, ja viimeiseen pariin vuoteen fillari on tyytynyt keräämään pölyä varastossa. Loogisena seurauksena tästä on se, etten oikeastaan osaa ajaa kaupungissa, jossa pyöräilijöidenkin olisi suotavaa noudattaa jonkinlaisia liikennesääntöjä. Wien vaikuttaa ihan pyöräilijäystävälliseltä mestalta, mutta olen siitä huolimatta pitäytynyt lähinnä kotikaupunginosan tutuilla ja turvallisilla kaduilla ja keskittynyt pysymään hengissä.

Harjoittelu tekee kuitenkin mestarin, ja eilen kävin taas pyörälenkillä törttöilemässä liikenteen joukossa. Tuli samalla taas todettua, että mikäs näillä kulmilla pyöriessä. Siinähän se Habsburgien kesämökki Belvedere nimittäin tönötti melkein kotikulmilla, hyvä etten ajanut päin. Tällä kertaa kävin tsekkaamassa vain puutarhan näkymät pikaisesti, mutta täytynee joku kerta jatkaa turisteilua sisälle asti, sillä mitä olisi Wien ilman Gustav Klimtiä? Taidepläjäys siis tiedossa, kunhan tässä ehtii.