Top Social

Image Slider

2015 pähkinänkuoressa

keskiviikko 30. joulukuuta 2015
Niin sitä vaan taas yksi vuosi alkaisi olla pulkassa. Jälleen ollaan tärkeiden päätösten äärellä (Mitä ginidrinkkejä sitä uutena vuotena joisi?), mutta sitä ennen taitaa olla vuosikatsauksen paikka.


2014 päättyi vaihtovuoden jälkeiseen sopeutumistahmeuteen, ja samat tunnelmat jatkuivat koko alkuvuoden. Talveen toi valoa vuoden paras opiskelijatapahtuma eli akateemisen kyykän MM-kilpailut sekä rutiinien löytyminen arkeen ja opiskeluun – sanokoot spontaaniuden puolestapuhujat mitä vain, itse olen vannoutunut rutinoitumisen ja säännöllisen arjen kannattaja, ilman niitä muuttuisin tuota pikaa Ellun kanaksi.


Rutiineista huolimatta kevätlukukauden kurssit pyörivät sentään sen verran joustavasti (ts. niiden suorittamista saattoi lykätä hamaan tulevaisuuteen), että ehdin viettää alkuvuoden tiiviisti elämäni rakkauden brassijujutsun parissa. Onkiniemen salista tulikin lähes toinen koti, ja painiakkojen kannustamana kokeilin elämää mukavuusalueen tuolla puolen treenimäärien, leirien ja elämäni ensimmäisten kisojen kanssa. Parhaina aikoina paini buustasi onnellisuusastettani entisestään ja pahimpina päivinä juuri endorfiinihuurujen ja treenikavereiden ansiosta jäi pelihousut repimättä.

Blogi vietti motivaatiopulassa hiljaiseloa pari kuukautta. Sinä aikana ahkeroin kandin kasaan, järkkäsin into piukeena synttäribrunssin (josta en ottanut kuvan kuvaa todistusaineistoksi! En ole vieläkään antanut itselleni anteeksi) ja menetin sydämeni porukoiden uudelle ottopojalle, maailman hurmaavimmalle welsh corgille.

Toukokuussa käväisin myös siskonpojan 1-vuotissynttäreillä Saksassa. Pikavisiitti vaihtovuoden menomestoille tuntui aivan liian kotoisalta juuri, kun olin päässyt hieman Suomeen sisään, ja olisin oikeastaan halunnut jäädä siltä istumalta germaanimaahan.

Vaan takaisin oli tultava paiskomaan töitä ja suorittamaan keväältä roikkumaan jääneitä kursseja. Kesä-heinäkuuhun ei oikeastaan juuri muuta mahtunutkaan, ja kuukauden treenitauko hajotti pahasti. Alkukesä meni paksussa hernerokkasumussa, ja sitä suorittamisrumbaa en halua toistaa kyllä enää koskaan.

Heinäkuun lopulla karistin jälleen Suomen pölyt ja aloitin puolen vuoden harjoittelun Wienissä. En ollut valmistautunut reissuun henkisesti juuri laisinkaan mutta solahdin silti Itävaltaan kuin kala veteen. Ensimmäiset pari kuukautta leijuin käsittämättömässä zen-tilassa: kesän stressi katosi itsestään, tutustuin kaupunkiin, aloitin taas bjj:n paikallisella salilla ja yritin selvitä järjettömistä helteistä hengissä. Päällimmäisenä tunteena olin täydellisen onnellinen asuessani jälleen saksankielisessä maassa ja vieläpä niin ihanassa kaupungissa.

Syksyllä arki palautti haahuilijan maanpinnalle. Suoritin töiden ohessa pari kurssia äärettömän nihkeästi mutta lopputuloksena sain vihdoin kandinopinnot kasaan (neljän ja puolen vuoden opiskelun jälkeen, heh...). Loppusyksystä sain siskon ja pari Suomi-neitoa vieraaksi ja kyläilin itse Budapestissa. Arkeen uppotumisen jälkeen kaupunkilomailu ja kaduilla haahuilu muistutti, kuinka onnekas olen saadessani asua hetken Keski-Euroopan ytimessä.

Joulukuu on mennyt visiiteistä toipuessa ja voimia kerätessä. Kipaisin taas siskon luona viettämässä itsenäisyyspäivää. Samalla reissulla ehdin yhdeksi illaksi myös Mainziin fiilistelemään vaihtovuoden maisemia lempparipaikalliseni seurassa ja totesin, että siinä on loppujen lopuksi kyllä tosi kiva kaupunki.

Yleisemmin loppuvuoden teemana on ollut kaikenlainen pohtiminen, itseensä meneminen ja pieni eksistentiaalikriiseilykin. Kipuilusta ja vaikeista oloista on ollut kuitenkin hyötyä, ja nyt tuntuu, että olen päässyt oikeille jäljille niin itseni kuin tulevaisuudenkin suhteen. Tuleva vuosi on mukava aloittaa järjestetyillä aivoituksilla.


Odotan vuotta 2016 innolla ja jännityksellä. Wieniä on onneksi vielä kuukausi jäljellä, minkä jälkeen aikomuksena on tahkota kevään kursseja hiki hatussa ja ottaa Tampereesta ilo irti. Mikäli kaikki menee kuin Strömsössä, on sitten aika siirtyä aivan muihin juttuihin. Kutkuttavaa!

Elämänmuutos ei koske toivottavasti pelkästään ulkoisia puitteita, sillä olen kehitellyt päänsisäistäkin projektia. Aion nimittäin olla tyytyväinen omaan elämääni – ehkä jopa onnellinen, jos nyt aivan villiksi heittäydyn. Olen koulinut itsestäni tavattoman lahjakkaan stressaajan, mutta elämästä saattaisi saada vähän enemmän irti, jos eläisi nykyhetkessä eikä miettimällä ensi viikon tehtävälistaa. Nyt on siis korkea aika potkia alter egoni Stressi-Erkki pihalle. Samalla ajattelin opetella tajuamaan, että voin oikeastaan olla tyytyväinen elämääni ihan sellaisenaankin.


2015 ei ole ollut elämäni paras vuosi, jota jälkeenpäin muisteltaisiin pelkillä kultareunuksilla. Se on ollut kuitenkin kaikkien töyssyjen, nihkeyksien ja jumien jälkeenkin (ja juuri niiden takia) huikean tärkeä. Maailmasta, tai ainakin Euroopasta, on tullut hurjasti pienempi ja elämästä paljon jännittävämpää. Kaikista parasta on tunne siitä, että tiedän vihdoin, mihin suuntaan mennä ja taidan jopa olla tarpeeksi rohkea askeltaakseni sinne päin. Katsotaan sitten vuoden päästä, kuinka pitkälle on päästy.

Kohmeessa

maanantai 28. joulukuuta 2015

Välipäivät porukoilla. Siinä sanayhdistelmässä tiivistyy mittaamaton määrä laiskuutta ja ei-minkään tekemistä, syömistä lukuun ottamatta. Pellossa on eletty siihen malliin, että tässä eräänä päivänä kaipasin lenkille ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen. Olin varmaan alitajuisesti tiedostanut riskin jo etukäteen, sillä lenkkarit oli tietenkin jäänyt pakkaamatta. ("Jos ei ole lokakuun jälkeen kiinnostanut, niin ei tuskinpa tässä kahden viikonkaan aikana.") Liikunnan ilo korvautui sitten vielä yhdellä satsilla joulukakkua ja Budapest-konvehteja.

Välipäivät on relaamisen kruunaamattomia kuninkaita. Kukaan ei paheksu eikä morkkis iske, loikoilee sohvalla ja tyhjentää suklaarasioita niin monta päivää putkeen, että laskuissa menee sekaisin. En edes oikein tiedä, mitä olen siellä sohvan pohjalla tehnyt. En ainakaan lukenut kirjaa, sillä mielenkiinto ei ole tänä vuonna riittänyt sisustuslehteä vaativampaan sisältöön, ja televisiokin on ollut aika usein kiinni. Väliäkö tuolla, sisäinen laiskiaiseni on viihtynyt mainiosti ilman nimellisiä aktiviteettejakin. Pitäisipähän ainakin tammikuulle riittää virtaa tämän nollaamisen jälkeen.

Sen verran tuli sentään aktivoiduttua, että kävimme tallustelemassa pitkin Pohjanmaan alavuutta. Tämän joulun lumitilanteesta saati muustakaan talvisuudesta ei toki tarvitse kertoa tarinoita jälkipolville, mutta tänään oli niin kaunis kuura, että potentiaalinen ulkosuomalainenkin herkistyi. Onneksi perhe on jo tottunut kaikenlaisiin hömpötyksiin ja katseli korkeintaan olkaa kohauttaen, kun siskon kanssa hypeltiin pitkin pusikoita kameroiden kanssa.


Olennaisen äärellä

keskiviikko 23. joulukuuta 2015
Hei Suomi! Viiden kuukauden poissaolon jälkeen äidinkieli lentokentän opasteissa pääsi yllättämään, mutta onneksi sää on kotoisan epäjouluinen ja majapaikkakin on vaihtunut joka yöksi, joten liikaa ei ole ollut aikaa miettiä, mikä maa mikä valuutta. Mutta voi jösses kuinka pimeää täällä on!

Yksi yö tuli vietettyä Helsingin ehkä kauneimmassa opiskelijaluukussa. Samassa puljussa oli tarjolla myös brunssia, johon kätevä emäntä pyöräytti 45 minuutissa kuorrutetut mustikkamuffinssit, croissantit ja samalla uuninlämmityksellä piirakan illaksi – aikaan sisältyi myös suihku ja edustuskuntoon laittautuminen. Missä itse olen ollut, kun näitä skillsejä on jaettu, kysynpähän vaan.

Sittemmin olen ehtinyt jo muutamallekin eri paikkakunnalle. Viimeisimpänä pysäkkinä toimii Suomen Turku, ja täällähän kelpaa kerätä voimia huomiselle loikoilemalla sohvalla ja syömällä suklaata. Voimia jouluaatoksi tarvitaankin, sillä sekalaiseen seurakuntaamme mahtuu silloin kolme koiraa ja yksi puolitoistavuotias supersankari. Otamme veikkauksia vastaan, ketä koiraa ja kersaa kielletään kenenkin nimellä. 

Joulumieli itsessään on jäänyt näillä syyssäillä vähemmälle, eikä punaisia kodintekstiilejä saati lahjakimaraakaan ole liiemmin näkynyt. Vaan sivuseikkojahan ne oikeastaan ovatkin. Meillä on ensimmäistä kertaa sitten viime joulun koko perhe koossa neljän sukupolven voimin, ja joulupöytä notkuu perinteiseen tapaan. Siinäpä koko juhlan ydin nähdäkseni kiteytyykin.

Rauhallista joulua myös teille sinne ruudun toiselle puolelle!

Nyt se alkoi!

perjantai 18. joulukuuta 2015

Jou tyypit, mulla alkoi juuri kahden viikon joululoma, joko teilläkin? Malja sille, tai mitä sitä turhia nuukailemaan, pistetään saman tien koko pullo peliin!

Huomenna pitäisi vielä poimia viimeiset tuliaiset pitkin kaupunkia, ja sunnuntaina kutsuu lempparini joulu-Suomi (lento lähtee ihastuttavaan kellonaikaan 06.30, joten herätyskellon välittämät kutsuhuudot alkavatkin jo heti aamuyöstä). Sitä ennen juhlistan kuitenkin loman alkua painimalla seuraavat pari tuntia menemään ja siirtymällä siitä tatamin reunalle ahmimaan hävyttömät määrät pikkujoulupurtavaa – korvapuustit on tietty jo pakattu. Parempaa starttia jouluun saa hakea, sillä, mikäli olen unohtanut mainita, meidän painiporukka on paras kaikista, tai ainakin jaetulla ykkössijalla Tampereen jengin kanssa! Tähän loppuun vielä lukematon määrä lomalaisen bjj-endorfiinisia sydämiä!

Ja hei, koska olen jo rutinoinut pommittamaan vaihto-opiskelijoita ja partneriyliopistoja jouluterveisillä, huutelen tässä teillekin kerrassaan ihanaa joulunodotusta!

Itseaiheutetusta kotoilusta

maanantai 14. joulukuuta 2015


Tänään on se sunnuntai, kun aamulla herätään pienessä päänsäryssä ja lakaistaan to do –listat äkkiä maton alle. Sen sijaan on aikaa katsoa leffa tai kaksi, ryystää puoli pakettia vihreää teetä ja käydä tuijottamassa passiivisesti Westlichtin uusinta valokuvanäyttelyä. Ehkä piipahdetaan Museumsquarterin hämmentävän moderneissa jouluparakeissa juomassa kuumaa granaattiomenapunssia ja räpsitään muutama laaduton valokuva, jos siltä tuntuu. Kaikessa rauhassa, tänään ei jaksa kiirehtiä mihinkään edes omissa ajatuksissaan.

Itse aiheutettua päänsärkyä lukuun ottamatta tällaisissa sunnuntaissa on jotain varsin sympaattista. Kiire menettää merkityksensä, ja on ihan okei viettää koko päivä peittoon kääriytyneenä ja horrostaa. Jos jonnekin pitääkin lähteä, ihaninta on istua ratikassa napit korvella, katsella pimeää iltaa ja haaveilla menemään. Musiikki kuulostaa jostain syystä aina parhaalta näinä horrospäivinä, ja tarpeen vaatiessa julkiset kulkuvälineet, kahvilat ja hämyisät elokuvateatterit muuttuvat toisiksi kodeiksi, joihin voi hyvin pesiytyä. Kerrankin en mieti, pohdi, suunnittele, puntaroi enkä oikeastaan edes ajattele, kunhan olen vaan.

Joskin on ihan hyvä, ettei näitä päiviä ole liikaa, koska työhakemukset eivät näemmä kirjoita itseään. On muuten empiirisesti todistettu.


Kuppilaryömintä: Fett und Zucker

torstai 10. joulukuuta 2015
Harhauduin eräänä aurinkoisena päivänä 2. kaupunginosaan Tonava-kanaalin toiselle puolelle – kivaa aluetta mutta väärällä puolella kaupunkia ollakseen mun huudeja. Tarkoituksena oli katsastaa vierailevan ystävän kanssa paikallinen torimeininki, mutta aamulaiskiaisina päästiin todistamaan lähinnä kojujen kasaaminen. 

Päätimme siirtyä matkan varrella bongattiin söpönnäköiseen kahvilaan, ihailtavan realistisesti nimettyyn Fett und Zuckeriin, ihan vain kostoksi aamuvirkuille torikauppiaille ja elämälle yleensä. Tai niinhän me luulimme. Pian selvisi kuitenkin, että kyseessä oli pikemminkin kohtalon johdatus kuin omat päätöksemme. Ystävä oli ennen tuloaan kirjannut ylös Wienistä muutamia nettilöytöjään, joissa olisi suotavaa käydä, ja sitten ilmeisesti unohtanut koko listan. Muistijäljet palautuivat vasta kahvilassa sisällä, kun rekisteröimme, minkä nimiseen paikkaan olimme ylipäätään päätyneet.


Toinen selvä merkki kohtalon näpeistä oli juomavalikoiman vieressä tönöttävä punainen tanskalainen postilaatikko-rahalipas. Ollessani palttiarallaa 5-vuotias kävimme lomalla Tanskassa. Muistikuvani reissusta ovat rajoittuneet Legolandiin (parasta koskaan) ja ajomatkan varrella olleen majapaikkamme puutarhatuolien inhottavan kylmät metalliosat ihoa vasten, kunnes aivan yhtäkkiä tajusin saaneeni tuolta reissulta tismalleen samanlaisen postilaatikon! Muistin sen pienenpienen avaimenkin niin elävästi, että kylmät väreet eivät olleet kaukana. 

Kolmanneksi, Rasva ja Sokeri vaan oli kerrassaan niin ihana kahvila, että kohtalo selittyisi jo pelkästään sillä. Kahvia ja banana breadia on toki vaikea mennä pilaamaan (joskin sekin on todistetusti mahdollista), mutta lisäksi valoisa ja asiaankuuluvasti eriparisilla kirpparilöydöillä sisustettu kuppila oli itse rauhallisuus. Musiikki soi rennosti muttei volat kaakossa, ja asiakkaatkin keskustelivat varsin maltillisella äänenvoimakkuudella. Viihdyimme pytingissä lopulta varmaan pari tuntia, ystävä opiskellen (tuleeko joku muka Wieniin ilman niskaan hengittäviä deadlineja?), minä taas paparazzina ja kirjoittaen romaaneja ilmaispostikortteihin. Jälkimmäinen harrastus olikin ehtinyt jo lähes näivettyä, kunnes banaanikakkua sulatellessani koin inspiraation – siinä jo neljäs syy, miksi everything happens for a reason!

Fett und Zucker
Hollandstraße 16
1020 Wien

Kippis Suomi!

maanantai 7. joulukuuta 2015
Vuosien varrella olen todennut kuuluvani siihen kerhoon, jonka joulufiilis on näihin aikoihin kroonisesti kateissa. Joulukuun vaihtumisen meinasin tälläkin kertaa unohtaa aivan tyystin, adventeista puhumattakaan. Eikä nyt edes aloiteta niistä joululahjoista. 

Vaan onneksi joka vuosi hätiin tulee itsenäisyyspäivä! Kyllä siinä sinivalkoisessa paatoksessa, kahden tunnin kättelyseremoniassa ja joulutorttuyliannostuksessa on aivan oma pre-christmas-tunnelmansa, joka pesee kaikki pikkujoulut kuusi-nolla. Aivan parasta on viettää itsenäisyyspäivää ulkomailla. Suomessa en ikinä vaivaudu leipomaan pipareita ja muutkin joulunodotukseen kuuluvat traditiot valmisglögin ostamista ja korkeintaan kahta joulutorttuerää lukuun ottamatta jäävät haaveeksi. Täällä sen sijaan suomalaisia Oikeita Jouluasioita ei liiemmin kaupasta osteta ja muut kansallisuudet lähinnä kohottelevat kulmiaan presidentin vastaanottoa ynnä muita traditioita selitettäessä. Ei haittaa pätkääkään, kunhan tarjolla on yhtä nostalgiankaipuisia kanssapatriootteja, joiden kanssa heittäytyä sitä suuremmalla vaivannäöllä ja hartaudella juhlahumuun. Toimii poikkeuksetta!

Tällä erää itsenäisyyspäivä kului siskon luona expatrioottiseurassa. Suomi-tapaksien toteutus jäi hieman aikapulan jalkoihin, mutta mäti-smetanasaaristolaisleivät, lohi-ruissipsisuupalat, piparkakut ja minijoulutortut juustolautasen kera riittivät nekin kyllä ähkyksi asti. Linnan juhlat -bingoakaan ei ehditty tehdä, mutta onneksi ensi vuonna voi nämäkin puutteet korjata. 



Saksasta ja rinnakkaistodellisuuksista

perjantai 4. joulukuuta 2015

Tänään on riemun päivä, sillä lempparini Saksa kutsuu – johan tässä on puoli vuotta oltu erossa! On siis korkea aika siirtyä siskon lihapatojen ääreen, eikä vähiten itsenäisyyspäivän vuoksi. Eihän sitä voi ulkomaillakaan viettää ilman suomalaista seuraa, ja siskon juhlakisakatsomo on ennenkin osoittautunut varsin erinomaiseksi.

Huippua maantieteellisessä sijainnissa on myös se, että vaihtovuoden parhaimmistosta vielä muutama vaikuttaa huudeilla. Jotenkin yllätyin, kun puhuin aiheesta muutaman samaan aikaan Berliinissä vaihdossa olleen ystävän kanssa ja selvisi, etteivät he ole käyneet kaupungissa sittemmin kertaakaan tässä puolentoista vuoden aikana. No toki tuskin sitä itsekään tulisi huvikseen Mainzissa rampattua pari kertaa vuodessa, ellei perhettä asuisi vieressä, mutta silti. Ei Saksaa puoleentoista vuoteen?!

Sitä mukavammalta tuntuukin aina palata mestoille ja nähdä edes pikaisesti Mainz-ihmisiä. Vaihtovuosi ei olekaan jäänyt ihan tyystin omaksi kuplakseen, vaan samat miljööt ujuttautuvat elämään vielä nykyäänkin. Vähän niin kuin astelisin aina henkilökohtaisen madonreiän läpi banaalisti rinnakkaistodellisuuteen, ilman että siinä on mitään kummallista. 

Toki riemulla on hintansa – tässä tapauksessa se, että nämä pitkät viikonloppuvisiitit kuluvat paikasta toiseen juostessa, kun kaikkia tekisi mieli nähdä. Maksettakoon se kuitenkin tästä madonreiästä mukisematta.

Baden bei Wien - koska miksi ei?

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Kyläillyt ystävä avasi saapumisiltanaan Google Mapsin, näpytti Wienin maailmankartalle ja arpoi huntturissa tästä lähettyviltä paikkakunnan. Haaviin osui Baden bei Wien, ja puolen minuutin kuvahaun jälkeen valinta sai molemmilta hyväksynnän. 

Seuraavana päivänä löydettiin sitten itsemme 20 minuutin lähijunamatkan päästä Wienistä never heard pikkukaupungista, ihan vaan koska voitiin. Pikagooglaus paljasti, että Baden on parinkymmenen tuhannen asukkaan kylpyläkaupunki, josta löytyy myös kasino. Juuri muuta siellä ei sitten olekaan tarjolla, ja wieniläiset kaverini ovat kummastelleet ehkä ihan aiheesta, miten ihmeessä me sinne päädyimme.


Näillä eväillä kuitenkin mentiin. Kamera lauloi pilvisestä säästä huolimatta, eikä syynä ollut aivan pelkästään uuden kameranomistajan maaninen into kuvata kaikkea liikkuvaa ja liikkumatonta. Badenin keskusta oli nimittäin oikein söpö prameine minipytinkeineen, olkoonkin että sen kiersi puolessa tunnissa. Kahvitteluun, kirjakauppakierrokseen ja laiskaan haahuiluun saatiin kolmisen tuntia kulumaan. Sitten suuntasimme takaisin Wieniin varsin tyytyväisinä reissuumme.

Käyn nykyään niin ylikierroksilla, että jopa kotikulmien näyttö vieraileville kavereille lipsahtaa helposti aikataulujen pohtimiseksi. Sitä ongelmaa ei Badenissa ollut, ihan jo siitä yksinkertaisesta syystä, ettei siellä määräänsä enempää nähtävää kertakaikkisesti ollut. Oli erityisen rentouttavaa haahuilla ympäriinsä ilman kellon tuijottamista saati paineita ottaa kaupungista Kaikki Mahdollinen irti. Ystävälle siis vielä lämpimät kiitokset tämän ex tempore –konseptin esittelemisestä!


Lähtöpassit valituspeikoille ja kateusmöröille

tiistai 1. joulukuuta 2015
Olen emännöinyt tässä pari viikkoa muutamaa ihanaa naista Suomesta. Daamit saapuivat kreivin aikaan herätelläkseen arjen syövereihin hukkunutta emäntää haahuilemaan Wienin kaduilla ja ihastelemaan väliaikaista kotikaupunkia itsekin.

Lempikahviloita, vinyylikauppoja ja olutpanimoita daamien kanssa kolutessani olen haaveillut unelmaelämästä. Sellaisesta instagram-uskottavasta boheemista elämästä jossain sopivan suuressa kaupungissa mieluiten kivenheiton päässä parhaista third wave -kahvipaikoista. Vanhassa altbau-kodissa olisi isot ikkunat, korkeat katot ja sisustus sekoitus perintöhuonekaluja, kirpparilöytöjä ja Artekia unohtamatta viherkasveja – mainittakoon erityisesti valtava peikonlehti. Kodissa leijuisi boheemi avoimien ovien ilmapiiri, ja yhteiset ruoka(- ja juoma)hetket ystävien, ystävien ystävien ja ystävien ystävien ystävien kanssa kuuluisivat elämään niin kalenteriin merkattuina kuin spontaaneina oikkuinakin. Sunnuntaiaamut joisin itsetehtyä cappuccinoa ja fiilistelisin pehmeä-äänisten vinyylien tahtiin. 

Pähkinänkuoressa haluaisin siis blogeista ja pinterestistä tutun some-elämän. Ruusunlehdillä tanssiminen ja samppanjan kilistely tänne kiitos! Vaan toisaalta olen viime päivinä pohtinut aika paljon sitä, onko ikuisen kaupunkilomahabituksen salaisuus kaksio Punavuoressa ja rosé jääkaapin vakiovarusteena, vai muuttuisiko arjen luksus sittenkin väjäämättä vain arjeksi. 


Havahduin vähän aikaa sitten siihen, että tarvitsen päänsisäisen elämänmuutoksen. Stressaan itseni  hengiltä turhan takia näemmä aivan yhtä lahjakkaasti tamperelaisessa lähiössä kuin yhdessä Keski-Euroopan ihanimmista kaupungeistakin. Heti perään minulle valkeni, että olen kroonisesti tyytymätön johonkin. Poimin vertailukohteiksi aina ne paremmat ruoanlaittajat, kivemmat kämppikset, mediaseksikkäämmät sivutyöt ja vakuuttavammat opintosuuntaukset. Pieni kateusmörkö ahmii hopealautaselta tarjoillut onnenmuruset ennen kuin ehdin kissaa sanoa. 

Punavuoren-kämppä saa siis kaikessa rauhassa jäädä odottamaan lottovoittoa sillä aikaa, kun minä järjestelen elämän prioriteetteja uusiksi. Sen sijaan että stressipäissäni kahmin kivaakin tekemistä uupumiseen asti ja mietin, kuinka asiat voisivat olla paremmin, opettelenkin ihastelemaan hyviä juttuja just sellaisina kuin ne eteen tulevat. Yllättäen niillä hetkillä, jolloin olen ollut lähimpänä unelmaelämäni fiilistä, on ollut hieman enemmän tekemistä päänsisäisen rentouden ja hyvän seuran kanssa kuin materiaalisten puitteiden.