Top Social

Image Slider

Kuukausi vegaanina – mitä jäi käteen?

maanantai 30. tammikuuta 2017

Tammikuu lähenee loppuaan ja niin myös puolen Suomen viettämä vegaanihaaste. Vaikka en mikään uuden vuoden lupaus -ihminen olekaan, olen viime vuosina harhautunut tammikuussa puolivillaisiin kasvisruokahaasteisiin ihan siksikin, että viikon joulukinkkumätön jälkeen ei tee mieli edes haistaa lihaa. Näillä fiiliksillä päätin minäkin spontaanisti kokeilla kuukautta vegaanina. 

Haastetta on nyt 30 päivää takana ja yksi edessä, joten eiköhän ala olla katsauksen paikka. Menikö kuukausi nälässä vai olenko löytänyt valon ja elämän tarkoituksen?

Heti kärkeen antikliimaksi: haaste on mennyt varsin helposti ja vaivattomasti. Lähdin vähän soitellen sotaan enkä tosiaan jaksanut uhrata arkeani nipottamiseen ja tuoteselosteiden kyttäämiseen. Syön muutenkin lähes pelkkää kasvisruokaa, joten lihankorvikkeiden pähkäily ei vienyt liiemmin aivokapasiteettiä, ja kasvimaitotuotteetkin olivat entuudestaan tuttua kauraa. Hunajan kohdalla vedin alusta asti rajan, sillä mehiläistarhaus ei omalla prioriteettilistallani nouse ruoantuotannon ongelmien kärkeen. Mitä vointiini tulee, jaksaminenkin on ollut samaa luokkaa kuin aina ennenkin. 


Varsinkin näin loppuvaiheessa olen kuitenkin huomannut ruokavalioni yksipuolistuneen totutusta. Saan syyttää laiskiaisen panostusta: ruoanlaittointo on muutenkin ollut kateissa, ja varsinkin täyttävämmät välipalat aiheuttivat haasteita kun maitotuotteet ja kananmunat tippuivat pois. Ruoka-aineiden välttely ilman niiden korvaamista muilla on hölmmöläisten hommaa, ja ainainen avokadoleipien ja soijajogurtin pupeltaminen alkoi jo vähän tympiä. Sääli sillä hyviä ja monipuolisia vegaanisia ruokaohjeita on kuitenkin netissä pilvin pimein. Täytyy sitten vain tutustua niihin haasteen jälkeen.

Vähän suuremmalla panostuksella olisin voinut välttää myös turhimmat karikot. Enpä esimerkiksi älynnyt, että kaupan pestossahan on hitto vieköön juustoa, ennen kuin olin jo ehtinyt vetää siitä puoli purkkia. Tiedostettuja lipsumisia sattui niitäkin muutama, pääasiassa kahviloissa, kun tarjolla ei ollut mitään vegaanista mutta paikanvaihto tai nälässä istuminen ei houkutellut. Olen antanut itselleni anteeksi.


Kaiken kaikkiaan haaste oli pääosin yllättävän vaivaton, mutta olen kyllä onnellinen, että se loppuu.   Lipsahtelevana ja laiskana melkein-vegaanina elämä voisi olla vielä suhteellisen helppoa, mutta jos todella haluaa vältellä kaikkea eläinperäistä, saa kyllä aika monet tuoteselosteet lukea ennen uuden ruokavalion rutinoitumista.

Minua ei kumpikaan vaihtoehto oikein puhuttele. En ole täyskieltäytyjäsorttia, ja loppukuusta on ollut jo vaikeaa perustella itselleni, miksen saa höylätä leivän päälle juustoa, kun sitä jääkaapissa on, mieli tekee ja vatsa kurnii. Aivan toinen kysymys on, tarvitseeko sitä juustoa pupeltaa joka päivä.

Haasteen jälkeen aion kyllä vähentää maitotuotteiden ja kananmunien käyttöä mutta itselleni toimivalla taktiikalla: mieluummin puolesta kuin vastaan. En ole missään nimessä kieltämässä itseltäni eläinkunnan tuotteiden käyttöä, vaan pyrin valitsemaan useammin vegaanisen vaihtoehdon. Kuten tämän kuun aikana on tullut huomattua, ei se usein vaadi mitään uhrauksia.

Toisen aarre

torstai 26. tammikuuta 2017

Ongelma: kaapit tursuavat vaatteita, joita ei ikinä käytä, mutta kirpparipöydän varaaminen tuntuu ylivoimaiselta koitokselta. Pikainen tilannekartoitus (eli asian manaaminen suureen ääneen) paljasti, etten ole yksin turhien vaatekasojeni kanssa.

Ratkaisu: kutsu kaverit vanhoine vaatteineen kämpille (tarvittaessa doodle-aikatauluttamisen avulla), penkokaa toistenne romut läpi ja omikaa aarteet. Sovittamisen tuoksinnassa on hyvä kälättää kuulumiset ja juoda sen lievästi darraisen kaverin jaffat (maistuu pitkästä aikaa hyvältä ilman heikotustakin).

Sunnuntainen vaatteidenvaihtoiltapäivä oli varsinainen suksee. Kaikille löytyi uutta päällepantavaa minimivaivalla, ja hyvä mieli tuli siitäkin, että edes jotkut omat ryysyt saivat uuden elämän. Jäljelle jäi kyllä Ikea-säkillinen kirpparikelpoista kolttua, farkkua ja paitaa, mutta päätettiin yhteistuumin heivata ne SPR:lle. Kirpparit ovat ihania, mutta kaikki tuntevat oman saamattomuutensa asteen niin hyvin, että sinne kaapin pohjallehan ne rytkyt jäisivät taas lojumaan.

Muutaman muunkin kaverin kanssa on tullut kehitettyä vaatteidenvaihtorinki. Aina kun kokoonnutaan jonkun luona, kaivaa emäntä vaatekomeron kätköistä käyttämättä jääneet vaatteet, joista muut noukkivat sopivat. Usein on käynyt niinkin, että hutiostoksina muille diilatut vaatteet kiertävät lopulta alkuperäiselle omistajalle lempivaatteina takaisin. Loistava konsepti, jolla garderoobiin saa vaihtelua senttiäkään uhraamatta. 

Miten sinä hankkiudut tänä Konmarin aikakautena turhista tavaroistasi eroon?

Hyvän karman lauantai

lauantai 21. tammikuuta 2017

Tänään on hyvä päivä. Näin päätin, vaikka herätessä koko lauantai tuntui huomattavasti enemmän uhkalta kuin mahdollisuudelta. Aamun ensimmäinen ajatus oli ahdistus työnhakudeadlineista, ja heti seuraavana mielessä oli havainto eilisen perjantaipullon kostautumisesta täysin epäoikeutetusti juotuun määrään nähden. Itse fredagsflaskan oli tietenkin parasta laatua, ja tammikuun rypäleenäkin oli lempparini riesling. Ansaitsemattoman päänsäryn arvoinen ilta!

Auringonpaiste ja ikkunoista tulviva luonnonvalo auttoivat huomattavasti fiiliksen nostattamisessa. Totesin hakupapereille riittävän aikaa vielä illastakin ja keskityin aeropress-aamukahviin. Elämäni Sanoina -blogin Anne oli tartuttanut Instagramissa tulppaanikuumeen, joten lähdin aamupäiväkävelylle tarkoituksenani metsästää käsiini opiskelijabudjettiin sopivan kukkakimpun. Kukat jäivät kauppaan, mutta mukaan tarttui kaikkea muuta kuin opiskelijahintainen hajuvesi. Törsäsin myös jumalaiseen lounaaseen Fafa'sissa, mutta mitäpä sitä ei tekisi treffatakseen ihastuttavia painiakkoja. 


Universumi on tänään resonoinut positiivarin kanssa hyvän karman muodossa. Kaupassa vanhempi rouvasihminen etuili vahingossa kassajonossa. Kassaneiti huomautti asiasta, mutta annoin olla, koska mikäs kiire ihmisellä näin lauantaina olisi? Kun sitten vuoroni päästä rahoistani eroon vihdoin koitti, yllätti kassaneiti ilmaisella suklaalevyllä kiitokseksi. Myöhemmin teimme lounasseuran kanssa toivioretken naapurissa sijaitsevaan kahvilauutuuteen huomataksemme sen menneen juuri kiinni. Ei haittaa, totesi lyhtyjä sisään kantava kahvilatäti, ja kutsui meidät sisään. Niin vain saimme eteemme jumalaiset rocky roadsit ja erinomaiset sumpit loistavalla hintalaatusuhteella, eikä emännällä ollut mikään kiire hoputtaa privaattikahvituokiotamme. Asiakaspalvelua 6/5! (Tarkempaa arvostelua Mama Bear -bistrosta löytyy näemmä täältä.)

Lisäksi tänään on ollut se päivä, kun epätarkkojen selfieiden postaaminen aivan liian suurina tuntuu jostain syystä hyvältä ajatukselta. Tarvitsen joko lyhyemmän polttovälin objektiivin tai pidemmän käden, mutta ennen kuin saan kumpaakaan, on tyytyminen astetta intensiivisemmin rajattuihin pärstäkuviin. Niillä eväillä mennään, mitä elämä eteen kantaa. 

Palava maailma ja valkoisen naisen taakka

maanantai 9. tammikuuta 2017

Olin ennen joulua käymässä isolla kirkolla, ja tuli pitkästä aikaa suunnattua Kiasmaan. Mona Hatoumin näyttelystä olin jotain kanavaa pitkin kuullutkin jo etukäteen – ei sillä että olisin taiteilijaa tuntenut, mutta maapallot jäivät mieleen – mutta inspiraatio iski vasta kun tajusin, että siellähän on valokuviakin. Eikä todellakaan mitä tahansa kuvia vaan Meeri Koutaniemen ja Arman Alizadin Pahan jälkeen -näyttely

Kauheasti en ole kaimani uraa seurannut, mutta tielleni osuneet kuvat ovat kyllä vakuuttaneet. Niin kävi tälläkin kertaa. Fyysistä ja rakenteellista väkivaltaa kokeneiden kuvaaminen vieraassa kulttuurissa ei liene mikään helppo nakki, mutta vaikuttavinta on, etteivät Koutaniemen kuvat kerro nimettömistä uhreista vaan oikeastaan tavallisista ihmisistä. 

Koutaniemen osakseen saamasta kritiikistä à la "taas yksi valkoinen länsimaalainen toiseuttamassa muita" en saanut otetta. Päinvastoin kuvien henkilöt esitettiin nähdäkseni äärimmäisen kunnioittavasti ja inhimillisesti, läheisesti jopa. Mieleenpainuvimmin  koko näyttelystä päähäni jäi, kuinka ihminen voi selviytyä käsittämättömistäkin kokemuksista ylväästi ja ihmisarvoaan yhtään menettämättä. Pahan jälkeenkin voi olla hyvää elämää. 


Kun Kiasmassa kerta jo oltiin, piti tietenkin käydä katsastamassa myös se Hatoumin näyttely. Siirtymä valokuvista nykytaiteeseen oli perinteisen haastava: mistä pirusta katsojan pitäisi muka keksiä, mitä taiteilija haluaa sanoa neljällä ympyräksi asetellulla rautapunkalla? Onneksi pääsin kuitenkin turhautumisestani yli, sillä kerrossänkyjen ohella näyttelystä löytyi allekirjoittaneellekin aukeavia yhteiskunnallisia kannanottoja. Siistein ja puhuttavin teos oli Kiasmasta uloskin näkyvä Hotspot-maapallo, mutta kyllä ne muutkin avautuivat viimeistään rouva Hatoumin avatessa niitä videonauhalla. (Paitsi ne rautapunkat piti kyllä googlettaa. Kas, Foucault'n panoptikon, miten se ei heti juolahtanut mieleeni?)

Kaiken kaikkiaan tämänkertainen Kiasma-reissu oli varsin poliittisesti kantaaottava, tykkäsin! Molemmat näyttelyt ovat 26.2. asti nähtävillä, eli jos löydät itsesi Helsingistä vailla tekemistä, tiedät minne kannattaa suunnata. 


2016 pähkinänkuoressa

perjantai 6. tammikuuta 2017
Nyt on kuulkaas historialliset hetket käsillä. Loppiaisena tasan neljä vuotta sitten rykäisin ja pistin blogin pystyyn. Kohtalolla on selkeästi näppinsä pelissä, sillä vuosipäivän lisäksi käsillä on 300. postaukseni. Voi että, siinä on jo aika monta jaettua hetkeä. 

Juhlan kunniaksi on hyvä pysytellä retrospektiivissä ja vilkaista, mitä 2016 toi tullessaan. Ainakin kolme asuinmaata ja hitusen rennomman Meerin. 



Vuosi käynnistyi Wienissä harjoittelun viimeistä kuukautta viedessä. Puolessa vuodessa olin ehtinyt kotiutua mahtipontisen arkkitehtuurin keskelle ja ottaa kaiken ilon irti vakuuttavasta kulttuuri– ja kahvilatarjonnasta. Wien valloitti allekirjoittaneen kertakaikkisen hyvällä pöhinällä, ja saattoipa mestoille jäädä romanssinpoikanenkin. Paluu Tampereelle tammikuun lopussa tuntui siis varsin nihkeältä.

Montaa kuukautta ei kuitenkaan tarvinnut Suomessa mököttää, kun seuraava harjoittelu kutsuikin jo Sveitsiin. Kesä Bernissä alkoi varsin sateisissa kulttuurishokkien merkeissä, aivan toisin kuin kuin kalana veteen loiskahtaminen Wienissä vuotta aiemmin. Koko maa tuntui erilliseltä saarelta keskellä Eurooppaa, mutta loppujen lopuksi taisimme tykätä toisistamme aika paljon, Sveitsi ja minä. 




Sveitsi-kesään kuului myös yksi vuoden suurimpia saavutuksia, nimittäin täydellinen rentoutuminen. Pari vuotta stressiä ja tulevaisuudesta ahdistumista menetti merkityksensä, kun fiilistelin ihanaa kesää ja elämän keveyttä. Pidin valtavasti harjoittelustani suurlähetystössä ja loppu aika meni mahtavan kämppiksen, vierailevien Suomi-tähtien ja reissujen parissa. Pää on tuntunut sittemmin huomattavasti kevyemmältä jopa Tampereen arjen kurimuksissa. Tulevaisuus mietityttää aina, mutta eipä se siitä ahdistumalla selviä yhtään enempää. Hetkistä nauttiminen on huomattavasti palkitsevampaa.

Matkustelua kertyi vuoden aikana ihan kiitettävästi, vaikkei se tietenkään koskaan riitä. Tein Wieniin pari pikavisiittiä, joista viimeisellä sydämeni oli pakahtua rakkaudesta kaupunkia kohtaan. Vähemmän melodramaattinen käynti suuntautui siskon luo Mannheimiin muuttokaaoksen keskelle.  Sveitsin maisemissa kelpasi matkustella, ja mieleen jäivät erityisesti Genevenjärven maisemat Montreux'ssa, Genevessä ja Lausannessa sekä alppimaisemat Interlakenissa. Unohtumattomin oli kuitenkin päiväpatikka Zermattissa kuuluisan Toblerone-vuoren Matterhornin varjossa. Alpit veivät kielen ja sydämen. 



Suurin osa vuodesta on kulunut Suomen arjessa. Ajattelin Bernissä Tampereelle paluuta lievällä kauhulla, mutta täällä onkin ollut varsin mukavaa. Syksyn viestinnän aineopinnot ja lukuisat maailmanparannushetket erinomaisessa sosiologi-politologiseurassa herättivät allekirjoittaneen uinuneen kiinnostuksen yhteiskunnallisiin asioihin ja suuriin linjoihin. Maailmanmenon pohtiminen on inspiroinut valtavasti ja poikinut tälle vuodelle pari projektiakin. Ehkäpä niistä lisää joskus myöhemmin.

Jottei arki menisi liian intellektuelliksi, riitti vapaa-ajalle virkistystä kotimaassakin. Minusta tuli vihdoin kunnon suomalainen, kun takana on ensimmäinen Lapin-reissu Rovaniemellä ja avannon autuuden sisäistäminen. Vuoteen mahtui toki myös lukuisia brunsseja ja viinin äärellä vietettyjä juoruiltoja. Saatiinpa syksyllä pystyyn kuukausittaiset perjantaipulloiltamat, jotka ovat vain kasvattaneet rakkauttani viiniin.


Brasilialainen jujutsukin on kulkenut uskollisesti matkassa mukana pitkin vuotta. Alkusyksyn hukassa ollut motivaatiokin löytyi, ja painionnen kruunasi marraskuussa myönnetty sininen vyö. Uusi väri tuntui makoisalta tunnustukselta näiden parin tatamia hinkatun vuoden jälkeen ja sijoittuu ehdottomasti vuoden top-juttujen kärkeen (kuten laadukkaasta kuvastakin voi päätellä). Karma tosin iski takaisin heti seuraavissa treeneissä, ja alkuvuosi kuluukin painimisen sijaan välilevyjä jumpatessa…


Kaiken kaikkiaan 2016 oli varsin tapahtumarikas vuosi täynnä mahtavia kokemuksia ja hienoja ihmisiä. Vuosi sitten haaveilin vähemmästä stressistä ja enemmästä elämästä nauttimisesta. Yllättävää kyllä, se toteutui – ei minään elämänhallintaprojektina vaan silloin, kun puolivahingossa tuli otettua lomaa tulevaisuuden murehtimisesta. Ja kas vain, olen yllättäen pitänyt elämästäni hurjasti enemmän.

Vuosi 2017 ehkä tuo jotain suurta tullessaan, ehkä ei. Levottomat jalat vaivaavat edelleen, mutta katsotaan, mihin tässä virta vie. Jos nyt yksi toivomus sallitaan, niin pyytäisin varmuuden vuoksi uusia juttuja: maisemia, ihmisiä, näkökulmia. Ja ehkä rahtusen kärsivällisyyttä, että niitä uusia juttuja jaksaisi odottaa. 

Perhe on paras

tiistai 3. tammikuuta 2017
Puolentoista viikon löhöily muiden sohvilla on tullut päätökseen, kun kotiuduin eilen vihdoin Tampereelle. Oli mukava päästä omaan rauhaan, ja kotona oltiinkin ehditty jo kaivata: jääkaappipakastin oli viettänyt viimeiset pari päivää ilman virtaa. Sulattamista se oli kieltämättä kaivannut, vaikka teoriassa joku sellainenkin hetki olisi ollut ok, kun sekä minä että kämppis ei oltaisi juuri kinuttu porukoiden marjaosingoille…


Ikävöivä jääkaappipakastin on sittemmin päässyt taas viilentymään ja allekirjoittanut nauttimaan pesuvedessä likoamisen sijaan epäsosiaalisista illoista. Kotisohvalla on oikein lokoisaa mutta kuinkas ollakaan, yllättäen iskikin pieni kaipaus takaisin sukulaisten nurkkiin pyörimään. Syksyn sukuloimiskiintiö ei ilmeisesti täyttynyt, kun suunnilleen jokaiset heipat joulun ja uuden vuoden välissä pääsivät yllättämään haikeudella. Olenkohan muuttumassa sentimentaaliseksi vai onko kyseessä ohimenevä tunneflunssa?

Nihkeintä oli lähteä vanhemmilta ja heittää samana iltana siskolle perheineen heipat seuraaviksi kuukausiksi. Porukoilla pääsee tietynlaiseen zen-tilaan, kun ei ole kiire juuri minnekään eikä mitään tarvitse suuremmin ajatella, sen kun ajelehtii vanhempien menojen mukana tai hautautuu nojatuoliin lehden kanssa. Ei ne vanhemmat itsekään ole pöllömpää seuraa, ja vanhemmiten yhteisiä pohdintoja ja keskusteluita arvostaa aina vain enemmän. On ollut myös hauskaa huomata, kuinka vanhemmista näkee ihan uusia puolia, kun itse aikuistuu. 

Ja sitten on tietysti ne hetket, jolloin istutaan kaikki yhdessä pöydän ääressä hyvän ruoan ja juoman merkeissä. Lomilla konseptiin kuuluu myös vakavasti otettava bloggaajasisko ujuttamassa juustoveistä siihen ainoaan muuten onnistuneeseen portviinikuvaan.